Se on kuulkaa taas se aika vuodesta. Arki alkaa, työt alkaa, koulut alkaa, päiväkoti alkaa. Paljon asioita, jotka alkaa. Vaikka lämpöisiä kesäpäiviä on vielä roppakaupalla edessä (…ja tätäkin kirjoittaessani on vallan helle päällä) on ilmassa silti jo syksyn tuntua.

Isosisko aloitti nyt elämänsä neljännessä päiväkodissa ja pikkuveli toisessa. Tiesimmehän me, että päiväkoti vaihtuisi (taas) kesän jälkeen, mutta jotenkin sen aloitus silti hiippaili kalenteriin kuin varkain. Niin yllättäen jopa, että jouduimme jumppaamaan kesälomalta kaupunkiin paluuta melkoisen lennosta; päädyin ajelemaan lasten kanssa yksin kotiin sukuloimasta lähes 400 kilometrin matkan.

Torideitti

Siinä autolla kotiinpaluuta tehdessäni nauratti muuten aivan älyttömästi yksi siskoni kertoma läppä: ”Jos näet maantiellä auton, joka hoippuu kaistaviivalta toiselle, niin joku aikuinenhan siinä autossa vain matkustaa yksin lasten kanssa ja säätää toisella kädellä takapenkille pädejä ja naposteltavaa” 😀 Jep – tuli pidettyä kaksi kehityskeskustelua lapsille tien poskessa ja ojennettua niin paljon keksejä, sipsejä, vesipulloja ja pädejä takapenkille, että olkavarsi oli kipeänä vielä seuraavaan päivään 😉

mehumies. Ja myös pädimies

No juu – olenhan toki kirjoittanut päiväkodin aloittamisesta aiemminkin.

Ja olen tehnyt eräänlaisia must-have-tarvitset-nämä-päikkyyn settejä Instaankin 😉 Eritärkeitä juttuja, jotka kannattaa tietenkin käydä tsekkaamassa 🙂 Tähän juttuun en kuitenkaan halunnut rakentaa mitään sen kummempaa vinkkilistaa. Niinpä tästä tuli – lukuisten editointien päätteeksi – laaja pupellus päiväkodin aloitukseen liittyvää luettavaa 😉

Vaatteiden nimikointiriitti. Sellainen pienimuotoinen yhden hengen tapahtuma aloittaa meillä aina päikkyyn valmistautumisen. Meillä se on aina minä, joka tämän homman hoitaa: kerään yhteen kestokassiin molemmille muksuille kurakamat, sisätossut, juomapullot ja vaihtovaatteet. Tämä pakkaaminen meni tällä kertaa aivan autopilotilla. Niinkin automaattisesti jopa, etten tajunnut isosiskon kurahousuissa ammottavaa isoa reikää, ennen kuin ripustin ne päikkärillä roikkumaan 😉 Tajusin myös siinä lastenhuoneen lattialla istuessani, etten ole (syystä tai toisesta) koskaan tuhlannut rahojani nimitarroihin tai nimileimasimiin. Siispä tälläkin kertaa istuin siinä lattialla töhertämässä muksujen nimiä kenkien sisäpohjallisiin, tossuihin ja puseroihin aivan tavallisella tekstiilikynällä, jonka olin joskus saanut kaupantekijäisiksi PoP:ista 😉 Olen semi-hyvä nimien kirjaaja, enkä yleensä ole kuljettanut päiväkodille kamaa, jossa ei olisi minkäänlaista merkintää. Liekö sitten siitä johtuvaa, tai sitten vain hyvästä tsägästä, mutta meillä ei ole pahemmin joutunut kamaa hukkaan päikyssä.

Tai no jaa, ironisesti meillä on kyllä hävinnyt päiväkodissa toistuvasti yhdet ainoat vaatekappaleet, joihin olen kirjoittanut molempien lasten nimiä paksuilla, KAPITAALI kirjaimilla ja vähintään fonttikoolla 20 😉 Arvaatteko te mitkä ne ovat? No vitsit kurahanskat tietenkin! Jumaleissön; viime syksynä hankimme pikkuveljelle varmaan kolmet kurarukkaset koska aina – AINA – ne hävisivät päiväkodilla. Ihan sama mitä väriä, merkkiä tai laatua, niin jäbä tuli aina jossain vaiheessa kotiin vettyneissä ja vuotavissa lainahanskoissa sormet kylminä ja kainon toiveen kanssa, että seuraavaksi päiväksi olisi omat hanskat messissä. Köhnä.

Rukkasten hävittäjä

Uskon kyllä päässeni tämän kurahanska-mysteerin jäljille kenties yhden askeleen liian myöhään: olin nimittäin unohtanut kuinka älyttömän näppäriä nämä pienokaiset ovat itse riisumaan asioita myös kesken ulkoilun. Pikkuveljen mielestä ainakin neulehanskojen tunkeminen kanaverkkoaidan läpi oli tosi lystiä 😉 Siispä näitä kovan onnen rukkasia tulee nytkin olemaan fikassa muutamat parit, ihan vain just in case.

Muistan kyllä hyvin, kuinka sen tavaran valikointi ja parkkeeraaminen päikkyyn tuntui ihan ekalla kerralla jotenkin hankalalta. Ja varmaan veinkin älyttömän paljon turhia vaatteita lokeroon, joita sitten sniikkasin kotiin muutaman päivän jälkeen, kun ne tursuilivat jo loksusta ulos 😉 Tässä vuosien saatossa on vaatekappaleiden lukumäärä karsiutunut lähes minimiin, kurakamat löytyvät suosiolla vain päiväkodilta ja ainoa must-have (sisä)vaatehankinta on joka vuosi sama: vetoketjullinen huppari.

Niin siinä minä sitten olin eräänä sunnuntaina: päiväkotikassit valmiina, vaatteet pinoissa valmiina seuraavalle päivälle ja minä pohtimassa, että mitäköhän ihmettä me mahdoimme sopia ekan päivän aloituksesta tai ensimmäisten hoitopäivien pituudesta ennen kesälomia. Turhaan sitäkään pohdin, siinä aamusellahan se sitten selviäisi kuitenkin. Saatoin kyllä olla oikeasti enemmän huolissani siitä, että muistaisinkohan varmasti lähteä työpaikalle siitä päiväkodin pihalta 😉 Tai laittaa aamulla lähtiessäni kotona housut itselleni jalkaan (..kyllä validi pelko, jonka uskon tapahtuvan kunhan olen vain riittävän väsynyt)

Kun ekaa kertaa vein isosiskon hoitoon muistan, että musta tuntui aivan kamalalta.

Se oli todella kaoottinen kokemus; päiväkoti oli aivan uusi, rutiinit olivat mulle uusia, ei ollut niin mitään tuttua mihin tarttua. Tyttömme ei ollut tuolloin ollut paljon hoidossa muualla; ei tutuilla tai tuntemattomillakaan. Kun sitten päiväkoti alkoi vuoden ja neljän kuukauden iässä, hän oli ollut muiden kuin meidän kahden vanhemman hoidettavana alle kymmenen kertaa koko siihenastisen elämänsä aikana. Jup. Ja nyt hän jäisi jonkun sellaisen henkilön hoiviin, jonka juuri tapasin ekaa kertaa itsekin. Ero omasta lapsesta tuntui sanalla sanoen kamalalta. Eikä tyttö tietenkään halunnut jäädä päiväkotiin tyytyväisenä: hän itki, rutisti kätensä mun takin helmaan kiinni ja huusi äitiä. Piiiiitkääään. Kuulin sen ulos asti. Ei missään ’Kaikki vanhemmuudesta’ -oppaassa oltu opetettu sitä miltä se tuntuu. Juoksin päiväkodilta ulos nurkan taakse ja tunsin, kuinka sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Luotin siihen, että kyllä se hengissä pysyy eikä hän tule muistamaan tästä ajasta yhtään mitään. Ja niinhän se olikin.

Toinen päiväkodin aloitus isosiskon kanssa sujui jo paljon paremmin. Olin rela ja tyttökin oli rela. Tämä seuraava päikky oli paljon lähempänä meidän silloista kotiamme ja se varmasti vaikutti energiaan, joka meidät valtasi aina aamuisin. Oli leppoisaa, oli mukavaa kävellä yhdessä päikylle, oli mukavaa tavata oman ryhmän tyypit. Vaikka stoppi tuli edelleen ryhmän ovella, osasin jo kannustaa tyttöä enemmän. Eron hetkellä koettu itku ei tuntunut enää niin pahalta eikä itseä kalvanut syyllisyys kun irroitin väkisin pienet sormet omista jaloistani ja nostin hänet päiväkodin aikuisen syliin. Niin urpolle kuin se nyt tuntuukin, niin minunkin piti opetella kohtaamaan tytön tunteet sellaisina kuin ne nyt tuon ikäisiltä tulivat ulos (yleensä itkuna). Ja vitsit se tuntui ihanalta, kun hän ekan kerran osasi sanoa viihtyneensä päiväkodilla päivän yli.

Kolmas päiväkodin aloitus meni jo kuin kotiin olisi tullut 🙂 En suoraan sanottuna edes muista siitä enää mitään. Me taisimme pitää hieman lyhyempiä päiviä ekan viikon mutta koska rutiini ja perus-meininki ekojen viikkojen itkailuineen oli tuttua, niin lähdimme aika nopeasti venyttämään päiviä pidemmiksi. Ja tähän samaan päiväkotiin pääsi myöhemmin messiin myös pikkuveli.

Pikkuveljen päiväkodin aloituspäivästä muistan elävästi, kuinka me olimme näiden pikkutyyppien kanssa päiväkodin pihalla; lapioimassa hiekkaa, keinumyassa, tutustumassa päikyn aikuisiin ja muihin lapsiin. Mun vieressä oli nainen, jolla oli tytär, hieman meidän pikku-ukkelia vanhempi. Erehdyin sanomaan tälle daamille, että ”Ajatella, miten aika on rientänyt – vastahan nämä olivat vauvoja!” ja hän räjähti itkuun. Siinä missä muut lohduttivat omia lapsiaan, minä lohdutin sitten tätä itselleni täysin tuntematonta naista. Ja tajusin, että tuohan olin kuin minä silloin, kun isosisko aloitti ekan päiväkodin. Nyt en ollut edes kiinnittänyt huomiota siihen, mitä mun oma pikkumies puuhasi taustalla – todennäköisesti söi hiekkaa täysin tyytyväisenä eikä välittänyt yhtään missä mä edes olin. Musta oli tullut jo päikky-pro 😉 Pikkuveljen päikkypäivät olivat alusta alkaen jo pitkiä ja hän ei ollut siitä moksiskaan.

Ja sitten tuli päiväkoti numero neljä. Jonne molemmat meidän pallopäät menivät joitakin viikkoja sitten. Pikkuveljeä harmitti kovasti; kunnon kesämiehenä hän tietenkin olisi halunnut ensin ajaa alle kunnon lenkin potkuttelupyörällä ja teki siten kävelylakon. Eron häntä harmitti vähän lisää, tuli itku ja hän huusi kovaa äitiä mutta toisena päivänä aamupalapöydän antimet houkuttivat enemmän kuin mun vilkutukset ovelta. Hänestä otettiin ryhmän aikuisten toimesta pari kuvaa ekoilta päiviltä, joissa hän tuijotti lamaantuneena eteenpäin hiekkalapio kädessään. Mutta mä tiedän, että hänellä oli oikeasti kaikki ihan hyvin. Ja näiden ekojen päivien jälkeen huomaan jo, miten hyvää oman ikäisten lasten seura on tälle köörille tehnyt: tarinoinnin määrä ja omatoimisuuden tarve on noussut taas aivan eksponentiaalisesti.

Ja mikä ihaninta, molemmat pienet ovat samassa ryhmässä! Isosisko on kuulemma katsonut veljensä perään joka päivä ja antaa huolellisen raportin molempien puuhailuista päivän aikana. Pikkuveli keskittyy enimmäkseen toteamaan ”joo” tähän summaukseen. Siitä se taas lähtee. Ja ennen kuin huomaankaan, ensimmäiset flunssat, rokot ja täi-karkoitukset ovat jälleen osa meidän arki-rulettia (joka jo etukäteen tulee olemaan aivan pebasta) 😉

Iloista aloitusta!

pus, Paula

*

ps. Eka rokko ja kuume tuli jo! 😀 Tervetuloa arki!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Meidän lempparit