Kyllä vain – nyt kaksi kertaa parkuvan elämän itsestäni ulos puskeneena, ajattelin tehdä hieman erilaisen postauksen ja palata siihen hetkeen kun synnytys oli vasta käsillä. Vielä blogia aloittaessani mietin, että en välttämättä tule koskaan jakamaan mitään varsinaisia synnytystarinoita. Ajattelin näin siksi, että minusta kaikki kiva (ja välillä ei-niin-kiva 😉 ) arkihomma vauvan kanssa oli lopulta mielenkiintoisempaa, kuin itse synnytyksen kuvaaminen. Mutta toisaalta muistan kyllä itsekin guuglailleeni kaikenlaisia synnytyskokemuksia kun odotin esikoistani ja omalla tavallani pidin niitä hyödyllisinä. Varsinkin se synnytyskipu syystä tai toisesta kiinnosti. Joten ehkä tämäkin kokemus on hyvä dokumentoida (vaikka sitten tänne) ennen kuin aika kultaa muistot totaalisesti ja muistan synnytyksen olleen pelkkää keijujen siipien iskuja vatsanpeitteillä 😉 Siispä olkaa hyvä – tältä se synnyttäminen minusta tuntui 😉

Pieni disclaimer alkuun: mä en väitä enkä kehoita kenellekään tässä jutussa mitään. Tämä on minun rehellinen kokema kaikesta ja jokaisella meistä on varmasti omanlaisensa synnytys: kipuineen, iloineen ja kyyneleineen.

No, jos jokin on varmaa, niin synnytys vähintäänkin ainutlaatuinen kokemus. Sitä ei oikein voi verrata mihinkään aiemmin koettuun. Joskus joku kysyi multa, että mihin mä vertaisin pelkkää synnytyskipua ja supistuksia. Nilkkaleikkauksen kipuun? Umpilisäkkeen poistoon? Hammassärkyyn? Pahaan kuukautiskramppiin? No – en mihinkään. Koko synnytys on todella erikoislaatuinen kokemus, ihan sitä kipua myöten. Mä en koskaan pelännyt tai jännittänyt itse kipua, vaikka se kiinnosti ehdottomasti eniten etukäteen.

Jotkut täällä ehkä muistaa, että vaikka vietin esikoisen kanssa fyysisesti sangen leppoisan raskauden se ei henkisesti ollut ihan niin letkeä. Näin jälkikäteen ajateltuna keskenmenon pelko oli ärsyttävä, turha elementti mun pään sisällä, koska ymmärsin alitajuisesti kokoajan sen raadollisen faktan, että se murhenäytelmä voisi tapahtua taas uudelleen. Ja se sitten vain tapahtuisi, murehdin minä sitä etukäteen tai en. Silti huomasin olevani jatkuvasti jännittynyt sikiön sydänääniä koti-dopplerilla etsiskellessäni ja varauduin jopa siihen, että mitä jos pahin kävisi ja synnyttäisinkin kuolleen lapsen. Kyllä: tämä ajatus pyöri päässäni vielä matkalla synnärille. Keskenmenot jättävät kyllä pysyvän jäljen ihmiseen, halusi sitä tai ei. Se on mälsää. Toisaalta, kun yhden elävän vauvan sai syliin asti, rentouduin hurjan paljon. Pikkuveljeä odottaessa en kyllä murehtinut enää mistään 😉

Tämä huomioon ottaen, itse raskauden päättyminen oli jonkinlainen helpotus.

Esikoisen supistukset alkoivat tuntua synnytystä edeltävinä päivinä: ne tulivat ja menivät, alkoivat ja loppuivat. Ne tuntuivat lieviltä kiristyksiltä vatsalla, hieman kuukautiskramppeihin verrattavia, mutta kuitenkin aivan erilaisia. Eivät yhtään kivuliaita kuitenkaan. Pystyin hyvin juomaan aamukahvini ja käymään koiran kanssa lenkillä, mutta ymmärsin kyllä synnytyksen käynnistyneen. Itsehän olin tuossa vaiheessa jo suuri kuin ilmapallo, laskettu aika oli paukkunut yli kohta kahdella viikolla ja toivoin lapsen syntymää joka päivä. Kalenteriinkin oli jo merkitty käynnistysaika muutaman päivän päähän. Niinpä minä ulkoilin ahkerasti ja vaapuin kotitalon läheisyydessä, kiipesin hitaasti rappukäytävän portaita ja pyörin kotona neliöitä ympäri. Liekö sitten siitä kaikesta liikkeestä hyötyä, mutta kolmannen päivän aikana synnytys käynnistyi.

Muistan myös ajatelleeni, että mitä jos en tunnista sellaista kunnon supistusta ja ärsyynnyin hieman, kun kaikki jo synnyttäneet totesivat lakonisesti että ”Voi kuule – kyllä sen tunnistaa” 😉 Niin kyllä minäkin sen tunnistin 😉 Me aikataulutimme kiltisti kotona supistuksia ja kun ne alkoivat muuttua kivuliaiksi ja ilmaantuivat muutaman minuutin välein, lähdimme sairaalaan. Muistan sen äärimmäisen hämmästyneen tunteen, kun kätilö ilmoitti, ettei synnytys ole vielä kunnolla käynnissä ja kehottivat lähtemään Tens-laitteen* kanssa kotiin (*Tens-laitteen anturit lätkitään alaselkään ja niihin voi itse ohjata kaukosäätimellä pieniä ”sähköiskuja” taklaamaan synnytyskivun pahinta aallonharjaa) Myönnän miettineeni, että kuinka kovaa tässä pitää oikein tuntua, että tänne saa jäädä, mutta kuuliaisesti noudatin neuvoa mennä kotiin odottamaan supistusten voimistumista ja synnytyksen edistymistä. Näin jälkikäteen ajateltuna mun olisi ehdottomasti pitänyt luottaa omaan kroppaani ja tuntemuksiini enemmän ja pyytää saada jäädä sairaalaan.

Kotona sitten olimme seuraavat pari tuntia Tens-laitteen kanssa ja niiden kahden tunnin kuluessa huomasin virittäneeni laitteen täysille. Supistukset tuntuivat todella voimakkailta puristavilta kipuaalloilta, jotka liikkuivat ristiselästä alavatsalle asti. Niiden aikana tuntui pahalta olla paikallaan, joten pieni heijaava liike oli paras ratkaisu. Ja sitten tuli mukaan huono-olo. Laatta lensi oikein kunnolla ja nyt jälkikäteen (kaksi kertaa synnyttäneenä) ihmettelen, että miksi ihmeessä me olimme tuolloin vieläkin kotona – supistukset olivat jo lähes yhtäjaksoisia puristuksia enkä pystynyt enää ajattelemaan mitään. Jollain härkäpäisellä tahdolla roikuin kotona, kun kerran oli sanottu, että tässä voi tunteja ja taas tunteja kulua. Menin suihkuun. Siellä tulikin äkkiä tunne ponnistaa. Muistan, kuinka mieleni valtasi aito paniikki: minä halusin ehdottomasti kipulääkkeet ja sairaalan! Synnyttäminen ilman kunnon kivunlievitystä oikeasti jännitti ja täällä minä nojailin postimerkinkokoisen suihkukaappimme seiniin ponnistelemassa. En minä täällä halunnut synnyttää! Sain huudettua mieheni avuksi, puimme, soitimme matkalta Naikkarille ja olimme synnärin oven rivassa kiinni 11 minuutin päästä puhelusta.

Muistan vieläkin, että jokaikinen kupru ja kumpare tiessä sattui kuin joku olisi iskenyt moukarilla ja veitsellä samanaikaisesti mahaan. Pepun päällä ei vaan voinut istua.

Naistenklinikalla meitä oltiin jo aulassa vastassa ja komennettiin hissiin. Muistan olleeni huojentunut, että ehdimme sentään sairaalaan enkä näyttänyt joutuvan synnyttämään lasta sisääntulon tuulikaappiin 😉 Osastolle saapuessamme, synnytyssalin ovi oli auki ja minulle hoettiin, että jos vain tuonne jaksaisin vielä taapertaa niin sitten ”päästään hommiin”. Edelleenkin vielä tuossa vaiheessa ajattelin, että tässä sitä nyt päästään synnytyssalin ihmeisiin tutustumaan ja kokeilemaan kaikenlaisia härpäkkeitä. Mutta kävikin niin, että sain juuri potkaistua kenkäni jaloista, kun lapsivedet räiskähtivät salin lattialle. Se tuntui erikoiselta kirveltävältä tunteelta. Joka paikkaa vihloi, viilsi ja painoi. Sattui. Paikallaan oleminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Liikkuminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Kätilöihin tuli äkkiä kummasti vauhtia ja he totesivat, ettei ehditä enää edes vaihtaa vaatteita – lapsi syntyy nyt.

En oikeastaan ehtinyt olla edes huolissani siitä, että kuinkakohan paljon itse ponnistaminen sattuisi ilman lääkkeitä, koska niitä ei vain enää ehditty ottaa. Anestesialääkäri pyörähti turhaan salin ovella ja toivotteli hyvää synnytystä kun minä odotin uudestaan ponnistuksen tunnetta. Ensimmäinen tuli heti sängylle noustuani, toinen siihen perään. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin ponnistuksen tunne on vähän sama kuin kävisit tosi isolla kakkosella vessassa 😉 Mutta sillä erolla, että yrittäisit työntää ulos keilapalloa avaimenreiästä. Paineen tunne on aivan älyttömän kova, kudosten venyminen tuntui kirvelevältä poltteelta eikä synnytyksen edistymistä oikein kunnolla tuntenut. Supistusten kipu tuntui puutuneen jonnekin taustalle, sillä niiden tilalle oli noussut ihan vain se silkka paine alakerrassa. Muistan ajatelleeni, että tämä on ihan hullun hommaa – ei se vauva vain voi mahtua minusta ulos 😉 Mutta pään syntymisen tunsin. Sen jälkeen kätilö sanoi, että vielä yksi ponnistus niin vauva on syntynyt. Ähistelin vauvaa ulos lopulta vain viiden ponnistuksen verran ja sitten hän oli syntynyt. Ja sillä sekunnilla kaikki kipu loppui kuin seinään. Se oli sanalla sanoen ihmeellistä. Tavallaan olin sillä hetkellä hieman onnellinen, etten ollut ehtinyt saada mitään kipulääkkeitä, sillä syntymän jälkeinen helpotuksen tunne oli ylitsevuotavan lämpöinen tunne.

En nyt edes mene siihen miten hölmö fiilis oli, kun se vauva lopulta sitten oli siinä. Tuntui, että sitä oli kiemurrellut kivuissaan tunteja, oksentanut, väsyneenä ponnistanut ja työntänyt ja sitten äkkiä vauva olikin jo siinä. En kiinnittänyt enää mitään huomiota istukan synnyttämiseen tai paikkojen kiinni tikkaamiseen. Ne eivät oikein tuntuneet missään kaikkeen siihen verrattuna, jonka olin juuri kokenut. Sellainen se synnytys oli.

Hetken oleilun jälkeen tajusin kuinka kova nälkä minulla oli ja kuinka tajuttoman väsynyt olin. En ole varmaan koskaan ennen elämässäni ollut niin rättipuhkipoikki. Koko tuo usean tunnin kokema oli kuin yhtäjaksoinen maraton juoksu ilman ainuttakaan huoltopistettä, vessataukoa tai lupaa kävellä 😉 Siksipä laukkuun pakattu ”palkintosuklaa” katosi kuin hujauksessa parempiin suihin. Onneksi armas siskoni vinkkasi, että sellainen kannattaa aina olla mukana. Ja mehua tukihenkilölle 😉

Vasta vauvan syntymän jälkeen havahduin katselemaan ympärilleni: synnytyssalissa oli palloja, puolapuita, erilaisia petejä, jakkaroita.. vaikka mitä. En ollut nähnyt kirjaimellisesti mitään kun tulin sinne sisään, olin vain saapunut ovesta ja sumussa suunnistanut sinne minne käskettiin. Synnytyksen jälkeen pääsin suihkuun ja kokeilemaan jossakin välissä pissaamista. Jälkimmäisen voin kertoa tuntuneen vähintäänkin rajulta kokemukselta kun alakerta oli juuri parsittu takaisin kasaan 😉 Ja kaikki nämä perusjutut: eka kakkosella käynti, nauraminen, istuminen – kaikki oli enemmän tai vähemmän jännittävää, kivuliasta ja arkaa. Mutta on se naisen kroppa kuulkaa aika erikoinen kapine. Muutaman viikon päästä se oli jo palautunut synnytyksestä todella hyvin ja kipumuisto tästä sekavasta elämän puskemisesta tähän Maailmaan alkoi haurastua. Onnistuin jopa snadisti romantisoimaan lääkkeetöntä synnytystä, vaikka edelleen uskon, että olisi varmasti ollut miellyttävämpää, jos olisin ehtinyt saada edes joitakin kemiallisia apukonsteja.

Niinpä päätin jo siinä hetkessä, että mahdollinen seuraava synnytys on kyllä ehdottomasti jonkinlaisilla kipulääkkeillä varustettu. Ei olisi pitänyt – pikkuveli syntyi kaksi vuotta myöhemmin vielä kovemmalla kiireellä kuin siskonsa ja jälleen täysin ”luomuna”. Minua rehellisesti sanottuna huvitti synnytyssalissa, kun kätilö oli juuri ehtinyt pestä selkäni puudusta varten kun jouduin keskeyttämään hänen toimensa ja sanomaan, että ”Ei ehdi – ponnistuttaa” Sentään minulla oli puhdas selkä synnytyksen ajan sitten 😉

Ja nyt kun lapset ovat jo kohta sen 4 ja 2 vuotta, niin voin jo muistella kaikkea tätä jonkinlaisella lämmöllä 😉 Lopulta minulla oli todella helpot, nopeat ja yksinkertaiset synnytykset, eikä minulla jäänyt niistä mitään traumoja: ei henkisesti eikä fyysisesti. Muistan ajatelleeni molempien synnytysten kohdalla, että kautta aikojen naiset ovat tähän rupeamaan pystyneet – kyllä minäkin. Tämä yksinkertainen ajatusleikki auttoi molemmilla kerroilla. Ja koska olin valinnut synnyttää sairaalassa, minua helpotti myös ajatus siitä, että lisä-apu olisi tarvittaessa todella lähellä.

Jos jonkin vinkin voisin antaa niin sen, että sairaalakassiin kannattaa tosiaan pakata mukaan se palkintosuklaa. Se on ihan must – muu menee kyllä maaliin tavalla tai toisella. On ne muutkin siihen pystyneet.

pus, Paula

*

2 Comments

  1. Anni says:

    Mie oon saanu siunkin puolesta ne dropit kahdella kierroksella 😂 Tosin pikkuveljen kanssa ei mikään auttanut ja kivut oli niin infernaaliset avosuisen tarjonnan vuoksi, että meinasin mennä tajuttomaksi.

    1. Auts! Kaikenlaisia kokemuksia sitä voikin osua eteen. Mutta onneksi ehdit saada droppeja (…jos niistä nyt jotain jeesiä oli!) Onneksi sinullakin palkinto lopussa oli mitä ihanin! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Meidän lempparit