Moni tietääkin jo tähän mennessä, että palasin viime elokuussa takaisin töihin. Samalla päättyi mun viimeiseksi jäävä äitiyslomani.

Näin jälkikäteen, kun kaikki mahdolliset äitiyslomat on osaltani taputeltu, olen joskus miettinyt, oliko yhteenlaskettu kahden vuoden ja viiden kuukauden poissaolo varmasti OK? Siis minulle? 😉 Olisiko pitänyt sittenkin olla kotona useampi vuosi putkeen? Pakertaa sitkeämmin uudenlaista arkea? Ryhtyä vaikka sivutoimiseksi yrittäjäksi tai opiskelijaksi kuten jotkut mammakavereistani? Tai ainakin sitten jättäytyä osittaiselle hoitovapaalle (joka toki edelleenkin on mahdollista). Ettei vaan ala myöhemmin mikään kaivelemaan? Ehtiihän tässä töitä elämässään tehdä vielä vuosia.

Mä kannatan tietenkin naisia, naiseutta, totaalisia boss-bitchejä, menestymistä, vanhemmuutta. Vanhemmuuden mahdollisuutta ilman uhrautumista työrintamalla ja toisinpäin. Ja ehdotonta onnellisuutta omista valinnoistaan – olivatpa ne sitten millaisia hyvänsä 🙂 Joku voisi ehkä ajatella, että eihän pari vuotta poissa työelämästä tunnu missään, mutta kyllä se on oikeasti näinä päivinä ihan mainittava pätkä poissa työelämän sykkeestä. Toisaalta koen myös rehellisesti, että tauko työelämästä teki (ainakin itselle) myös todella hyvää ja oli vapauttavaa voida keskittyä rauhassa aivan toisenlaisen arjen pyörittämiseen. Mutta ainakin omalla kohdalla huomasin, että joinakin päivinä äitiysvapaalla oleminen oli eräänlaista puolesta ja vastaan väittelyä pääni sisällä: toisaalta oli ihanaa harjoitella äitinä olemista esikoistyttären kanssa ja toisaalta hirvitti jatkuvasti se, kuinka pikkiriikkisen korvauksen hoitovapaalla olemisesta sai. Olin innoissani vapaudesta käydä ruokakaupassa keskellä päivää tai vanua kahvilla keskustassa, mutta janosin myös aikuisten kesken käytyjä ammatillisia keskusteluja, joita ei keskeyttäisi naamaan heitetty kaurapuuro 😉

Kun jäin ekaa kertaa äitiyslomalle, mä olin jo etukäteen päättänyt milloin haluaisin palata takaisin töihin. Ja niin mä tein myös kuopuksen kohdalla. Osan mielestä se oli syystä tai toisesta vähän kummallista tai ainakin etupainoisesti tarpeetonta ja sainkin aiheesta jonkin verran osakseni avointa ihmettelyä. Mähän olisin voinut olla sen kolme vuotta poissa ja jos toinenkin muksu sattuisi tulemaan samaan tuuttaan, niin kotona olemista olisi voinut venyttää yhteensä kuuteen-ish vuoteen. Mulle oli kuitenkin henkisesti tärkeää saada päättää töihin paluusta jo ennen, kuin lapsi oli ehtinyt edes syliin asti.

Edelleen olen tyytyväinen päätökseeni pitää äitiysvapaani itselleni juuri tämän mittaisina, kun ne nyt olivatkin – mitään ei ole jäänyt hampaankoloon kaivelemaan.

Olen tullut tulokseen, että mun piti saada päättää äitiysloman pituudesta osin siksi, että viihdyn töissäni hyvin. Olen viihtynyt jo vuosikausia samalla työnantajalla, joka on varmaan eräällä tavalla syy siihen, miksi töissä oleminen on tuntunut lähtökohtaisesti kivalta. Koen aidosti, että mua on aina kuunneltu, annettu vastuuta ja mun mielipiteillä on ollut merkitystä. Lisäksi nautin hektisestä ja alati muuttuvasta toimialasta ja tunteesta, ettei toisinaan tiedä mistään mitään.

Mulle on myös muodostunut töihin eräänlainen epävirallinen toinen perhe: ryhmä ihmisiä, joita näen myös omalla vapaa-ajallani viini-iltojen, vaatekutsujen ja perheen kesken. Ja vaikka joskus käy niin, että tästä ”työperheestä” joku siirtyy elämässään eteenpäin uudelle työnantajalle – yhteydenpito jatkuu silti. Olen joskus pohtinutkin olevani äärimmäisen etuoikeutettu voidessani työskennellä oikeasti kivojen ihmisten keskellä 🙂 Ja kun jäin pois töistä esikoisen odotuksen viime metreillä, olin oikeasti surullinen siitä, etten näkisi kaikkia työkavereitani tai asiakkaitani hetkeen. Aidosti. En minä ollut väsynyt raskaudesta tai täynnä pelkkää raskaushormonia: mä seisoin työpaikan ulko-oven takana vauvalahjat ja kukkapuskat sylissä ja nieleskelin eronkyyneleitä. Täytyy nyt muistaa, että nämä samat ihmiset pitivät mua pystyssä duunissa silloin, kun elämä koetteli julmasti keskenmenoilla (jutun siitä löydät tästä) Melkoisen ihanaa sakkia 🙂

No, yllättävää ei tietenkään ollut se, että kun sitten esikoinen aloitti päiväkodin ja minä palasin duuniin takaisin vuoden ja kolmen kuukauden päätteeksi, oli koko äitiysloma vain kaukainen muisto kahden viikon jälkeen. Siinä mä jo sitten taas tönötin näppäimistöä takomassa. Hyppäsin heti sisään meneillään olleisiin muutoshankkeisiin ja organisaatiokäkkyröihin. Olipa äitiyslomani aikana aloittanut mun uusi esihenkilökin. Kotona vietetyn (ihanan) pikkuvauva-ajan jälkeen kaikki töihin liittyvä oli oikein mieluisaa vaihtelua.

Eikä duunin ja päiväkotiarjen yhteensovittaminen ollut mitenkään ylettömän hankalaa – alkuun toki pikkaisen ärsyttävää, kun ekat puoli vuotta sahattiin sinne kaupungin toiselle kulmalle päiväkotiin. Aamut olivat lyhyitä ja kiireisiä: aamupala syötiin metrossa ja ripsarit suhaisin naamaan hississä laiturille 😉 Samalla toisaalta jo töihin palatessani tiesin, että olisin mahdollisesti jäämässä uudelleen äitiyslomalle. Mikäli vain se olisi meille mahdollista. Ja olihan se. En edes uskaltanut toivoa niin hyvää lopputulosta meille, koska esikoisen saapumista odotettiin vuosia. Lopulta lapsille jäi vain kaksi vuotta ja neljä kuukautta ikäeroa.

Jo ennen kuopuksen äitiyslomaa tein henkisen päätöksen, että mun saattaisi olla myös aika ottaa seuraava askel työurallani eteenpäin. Niinpä tätä mun toista äitiyslomaa voisi myös nimittää jonkinlaiseksi ”itsensä uudelleen keksimisen ajaksi” koska pohdin tosissani mitä haluaisin elämässäni vielä tehdä. Minkälaiseen työhön haluaisin keskittyä, missä olen hyvä ja mistä taas en tykkää yhtään. Eli perinteistä SWOT analyysiä hieman kustomoituna 😉 Koska vaikka oma perhe onkin mulle unelmien täyttymys, haluan myös saavuttaa unelmia työurallani. Sellaisia juttuja, joita voin sitten kiikkustuolissa vanhana muistella ja tuntea olleeni ammatillisesti pätevä ja oikeasti hyvä jossakin. Jossakin, jonka parissa olen halunnut viettää sen palttiarallaa kahdeksan tuntia päivästä. Joka arkipäivä. Mä herkuttelin kaikenlaisilla skenaarioilla: villisti erilaisilla toimialoilla, pätevyystasoilla, tulevaisuuden urapoluilla. Mutta oikeastaan heti kun palasin takaisin töihin, urasuunnitelmakin kirkastui mielessäni.

Avataas vähän taustoja tälle työ-analyysille ja sille, miksi halusin tästä aiheesta teille oikeastaan avautua jutun muodossa.

Mä olen aina ollut kova tekemään töitä. Ja olen aina halunnut olla töissä. Voi rehellisesti sanoa halkeavani ylpeydestä kun mietin, kuinka neljätoistavuotiaana juoksin kaupungin vuokratalojen rappukäytävissä jakamassa Alueuutisia omien säästöjen toivossa. Jaottelin mainoslehtisiä sormet musteesta tahmaisina meidän kodin olkkarissa ja niputin huolellisesti jaettavat aviisit erilaisiin pinoihin, joista ne olisi helppo käydä viemässä rappuihin. Äiti ajoi lehtiniput auton takapaksissa lähistöllä olevien taloyhtiöiden parkkipaikalle ja minä ja mun sisko juostiin niput eri rappujen postiluukkuihin.

Minulle on aina opetettu, että raha ei tule vastikkeetta mutta myös se, ettei rahalla voi ostaa onnea. Paremmat yöunet kenties, mutta ei onnea 😉

Oon myös aina tehnyt töitä opintojen ohella. Varmaan aika moni toki on, koska sellaisenaan pelkällä opiskelijabudjetilla on melko ahdasta kustantaa nuoren aikuisen elämää. Lukioikäisenä menin ”iltalaivoille” töihin siivoojaksi hetken mielijohteesta, koska monet kaveritkin menivät. Petasin illassa satoja kapoisia Finnjetin sänkyjä ja opin vihaamaan vahvaa tärkkiä lakanoissa, joka pölisi suurina pilvinä ilmaan. Kolmen vuoden laivasiivouspestin aikana näin varmasti kaupungin kauneimmat auringonnousut hiljaisena uinuvan vanhan autolautan seiskakannelta. Siellä me yöhommia painaneet väsyneet siivoojat nojailimme kaiteisiin ja joimme aamuviiden ensimmäistä kahvia. Aurinko nousi kesällä pastellinpunaisena horisontista – se oli kaunista. Kun Finnjet lopulta romutettiin Intiassa joskus 2000 luvun puolivälissä, myönnän sen olleen hieman surullista. Meillä oli ollut siellä hauska porukka, joka jätti jälkeensä valtavasti riemukkaita muistoja.

Minulle on jäänyt jokaiselta työnantajaltani hyviä muistoja. Muistan kuinka hienoa oli olla ekaa kertaa toimistoassarina lukion jälkeen ja miltä tuntui kun sain ekat omat käyttäjätunnukset työkoneelle 😉 Ja muistan miten ihanaa oli rullata joulusesonki sisään Forumin Karkkipussiin toisen asteen opintojen aikana. Sokerin tuoksu oli huumaava..! Ja sieltä minut löydettiin nykyiselle työnantajalleni: suoraan kassakoneen takaa. Yleensä kuulemma mallit löydetään kadulta catwalkille mutta mulle kävi näin 😉 Ja sillä tielläni olen edelleen: välissä on käyty lisää kouluja, aikuistuttu, toimittu esihenkilönä, vaihdettu työtehtäviä, istuttu projekteissa, seminaareissa, tapahtumissa ja lisäkoulutuksissa… onhan näihin vuosiin mahtunut kaikenlaista. Korkea työmoraali kuitenkin vetää yhä kovastikin duuniin. Se varmaan tulee jostain selkärangasta tai ehkä siitä, kuinka paljon muistan faijan aikoinaan paiskineen töitä omalla eläinlääkärin vastaanotollaan.

Näin ollen mulle on ollut itsestäänselvää, että mulla pitää olla mahdollisuus edetä edelleen urallani, vaikka olenkin äiti kahdelle pienelle. Siitäkin huolimatta, että mun päiviä säätelevät päiväkotiin viennit ja sieltä haut, alati mörkönä taustalla vaanivat flunssaputket ja mahataudit sekä lyhkäiset ja levottomat yöunet. Töiden aikatauluttaminen ja arjen rakentaminen on paljon monimutkaisempaa ja vaikka kuinka haluaisi joskus vain istua paikallaan duunin jälkeen, aloitan mä toisen työpäiväni heti kun saavun kotiin. Uskallan vannoa, että kotona odottava johtoryhmä on paljon vaativampi, kovaäänisempi ja lyhythermoisempi kuin yksikään työuralla kohtaamani vastaava porukka 😉

No mutta palataan siis takaisin hetkeen, kun palasin elokuussa äitiyslomalta ja koin jonkinasteisen kirkastumisen töissä: äkkiä ymmärsin mikä minun seuraava tehtäväni pitäisi olla, jotta pääsisin ammatillisellani polullani loogisesti eteenpäin. Ihan harmitti, etten ollut tajunnut sitä poissaollessani mutta uskon, että mun piti vain saada palata takaisin duuniin, jotta asiat loksahtivat lopulta oikeille paikoilleen. Tottakai mua jännitti hakeutua uusien tehtävien pariin, kun kotona temmeltää kaksi alle neljävuotiasta. Oikeasti musta välillä tuntuu, että paimennan kotona jonkinasteista eläintarhaa, koska eriasteiset juoksukilpailut, sohvan laidoilla kiipeily, kiljuminen ja ihan vain epämääräinen riehuminen kuuluvat vahvasti niihin muutamaan yhteiseen iltatuntiin, joita meillä arkisin on. Päiväkotipäivät ovat raskaita lapsille, mutta he ovat silti pakattu täyteen virtaa vielä kotikynnyksen yli astuessaan. Niinpä on aivan päivänselvää, että kun kodin ovesta astuu sisään, on siellä melkoisen mahdotonta oikeasti keskittyä enää töihin.

Toisaalta en myöskään haluaisi profiloitua lapsilleni vanhempana, joka ainoastaan hakkaa työkonetta tai toljottaa puhelinta kotona. Tai vanhempana, joka ei koskaan tee mitään yhdessä lasten kanssa, koska ei ehdi. Joten vaikka mua jännitti lähettää työpaikkahakemus eteenpäin juuri nyt, koin silti, etten olisi mitenkään voinut vastustaa mahdollisuutta edetä urallani. Jännitin tietenkin jo hyvissä ajoin etukäteen, miten pystyisin vastaamaan uuden esihenkilöni odotuksiin (koska tietenkin olen myös äärimmäisen korkealla työmoraalilla varustettu tunnollinen puurtaja 😉 ) jo ennen kuin olin saanut kutsua yhteenkään haastatteluun. Minulla on kuitenkin menossa yksi elämäni kiireisimmästä henkilökohtaisesta ajanjaksosta. Että se on se realismi missä minä elän; en aina voi vaikuttaa siihen ja joskus joudun isolla kädellä järjestelemään päiviäni uusiksi. Ja että joidenkin vuosien päästä, tähän samaan rumbaan lisätään vielä harrastusten tuomat aikataulupaineet. En silti hetkeäkään usko, että olisin sen vuoksi huonompi työnhakija kuin joku toinen. Päinvastoin! Mä pystyn kiihdyttämään tahtia asioiden läpimenossa, keskittymään ainoastaan olennaiseen ja luovimaan läpi tiukkojen aikataulutusten koska mä haluan myös viettää aikaa perheeni kanssa. Jollain kierolla tavalla ajateltuna, mä olen siis hurjan motivoitunut olemaan hurjan tehokas 😉

Istuin läpi neljä haastattelukierrosta ja joka kerralla huomasin haluavani tarjolla olevaa tehtävää enemmän kuin eilen. Se varmisti minulle sen, että olen oikeasti oikealla polulla. Samalla myös tajusin, kuinka hitsin paljon haastattelut olivat muuttuneet edellisestä kierroksesta! Esimerkiksi kysymys, minkälaisessa tilanteessa olen ihaillut kollegani suoriutumista, toi heti mieleen yhden muiston noin vuodelta 2009 😉 , kevään ylityösesongin ja sen, kuinka kollegani oli hakenut hirveän kiireen keskellä iltapalaa kaupasta kaikille työkavereille ja tajunnut tuoda samalla suklaabrownieita. Se oli kuulkaa rehellisesti kaikista suurinta ihailua hyvästä suoriutumisesta 😉 Ja sen oivalluksen jälkeen niitä samoja pieniä suklaapaloja ostettiin aina. Vielä tänä päivänäkin, kun näen sen paketin kaupassa, muistan ne hetket yhteisellä iltapalalla.

Ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Pää kaikesta uudesta pyörällään ja viikon verran uudessa tehtävässä tarponeena. Tuntuu siltä, että pääni ja takkini on sopivasti tyhjä ja olen täysin valmis viikonloppuun muksujen parissa. On oikeasti tosi hyvä fiilis 🙂 Samalla olen taas haljeta ylpeydestä kun mietin sitä ravaamista niissä rappukäytävissä neljätoistavuotiaana, Finnjetin seiskakannen kaiteita tai miten Karkkipussin oven lukko lopsahti auki aamuisin. Tuntuu, että mä olisin kasvanut jossakin välissä ihan kauhean aikuiseksi, vaikka välillä tunnen itseni edelleen ihan teiniksi 😉

Työ, ura ja ammattitaito on mulle tärkeää, mutta ei tärkeintä. Moni muu asia on. Palaverien välissä työlaukusta löytyvä Belle-nuken kenkä tai pikkuveljen tutti on niitä parhaimpia hetkiä keskellä kiireistä päivää. Sydän sulaa ihan joka kerta!

Iloa, valoa ja rohkeutta sun päivään! Ja ihanaa viikonloppua!

pus, Paula

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit