Kuluneen kesän ja alkaneen syksyn aikana huomasin, kuinka tervetullutta vaihtelua duuniin palaaminen äitiysloman jälkeen oli. Mä en missään vaiheessa oikeastaan kokenut, että mun olisi jäänyt jotenkin kaihoisa ikävä äitiyslomaa. Ei vaikka olen koko ajan vitsaillut sen jäävän mun ”viimeiseksi breikiksi” ennen eläkettä 😉 Eli tässä sitä nyt sitten painetaan luumu punaisena hommia seuraavat plus kolmekymmentä vuotta, jos vain kroppa sen kestää 😉 Mutta mä olen ollut aivan into piukeana töissä ja oikeasti parin ekan työviikon jälkeen se kohtuullisen leppoisa teamsitön mammaloma-maailmakin unohtui 😉 Vähän niinkuin etukäteen ounastelinkin käyvän. Tilalle on hiipinyt aikataulutettu arki, harrastusten siivilöinti, palaveriputket, toimistolle paluun suunnittelu ja muutenkin elämä koronan jälkeen. Mähän olen se outo ihminen joka rentoutuu tekemällä, ja kenties juuri siitä syystä korona-aikakauden ikitiiviö-äitiysloma konseptina ei suuressa kuvassa oikein viehättänyt. Toivon hartaasti, että pääsisimme pian sullomaan kasvaneen perheemme lentokoneeseen ja testaamaan millaista on revetä matkalle kahden pienen lapsen kanssa 😉

Ryhmärämä

Ja koska arki on ottanut aivan uudenlaisia kierroksia alleen, oon tajunnut meidän perheen elävän nyt niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Aikaa on järjestäen liian vähän, tekemistä on aina liian paljon ja illalla päivän päätteeksi oon luvalla sanoen aina aika naatti. Oon joskus huvittanut itseäni miettimällä, kuinka mahdottoman paljon päivissä tuntui olevan aikaa ennen muksuja. Mut ei se tietenkään silloin tuntunut siltä yhtään 🙂 Nyt mä ihmettelen miten ihmeessä saankin mahdutettua niin paljon puuhaa niihin aivan samoihin tunteihin. Lennokas arki purkaa pinnalle joskus myös turhautumista. Kyllä: mä syytän siitä ihan vain sitä normaali-arkea, koska joskus (ja vain joskus 😉 ) tuntuu, että se myös imaisee mun patterit tyhjäksi ennen aikojaan. Ja kuulkaa mun patterit on yleensä ylitäynnä: pomokin kuvailee minua töissä termillä high-energy ja on oppinut ymmärtämään, että osaan oikeasti olla hengittämättä, jos mulla on oikein kiivas mielipide jostakin asiasta ja haluan tuoda sen ilmi 😉 Siksipä mulle vähemmän tunnetut tunteet; turhautuneisuus, väsymys ja kiukku ovat oikeasti hankalia vieraita hallita.

Mitä jos joskus turhauttaa, väsyttää tai ihan oikeasti – pännii? Onko OK jos kotona kiukuttaa?

Mun perheessä ja myös kavereiden keskuudessa on harvinaisen ookoo sanoa jos kiukku on tullut kotiin kylään. Ja mikä parhainta, on täysin hyväksyttävää myös myöntää, että jopa ne sun omat pikku-kullannuput saattaa joskus kiukuttaa. Se on oikeesti aivan mahtavan vapauttavaa. Kukaan ei leimaa mua huonoksi mutsiksi, jos sanon, että joskus on ollut sellaisia päiviä, jolloin olisin voinut ripustaa lapset ”annetaan adoptioon”-kyltit kaulassa tien poskeen 😉 Sallikaa mun sanovan, että se on varsin normaali tunne 😉 Ennen lapsia minäkin sorruin joskus ajattelemaan, että miten joku kehtaa valittaa siitä perhe-elämästä, jonka on itse täysin vapaaehtoisesti ensin halunnut. Tai kauhistelin vaitonaisena mykäksi vajonnutta äitiä kaupassa, joka vain tuijottaa lamaantuneena eteenpäin lasten riehuessa vasemmalla ja oikealla. Tai sain vilunväreitä turhautuneesta isästä, joka komentaa kovaäänisesti lastaan nyt viimeinkin istumaan turvaistuimeen, jotta päästäisiin parkkipaikalta liikkeelle. Mut en mä silloin tajunnut, etteivät nämä vanhemmat oikeasti ikinä vaihtaisi lapsiaan tai omaa elämäänsä pois. Tai resetoisi elämäänsä takaisin siihen hetkeen, kun vain kaksin vanuttiin sängyssä lukemassa lehtiä ja juomassa kahvia. Lapsiaan rakastaa kyllä, mutta onhan ihmisellä silti oikeus erilaisiin tunteisiin. Myös ärtymykseen ja turhautumiseen vaikka perhettä onkin siunaantunut. Ja kyllä, joskus myös omat lapset voi toisinaan turhauttaa.

Oon huomannut, että vanhemman ärtyminen ja siitä ääneen puhuminen saattaa olla monelle totaalisen kielletty aihe. Kun kerrat olet se onnekas kakkiainen, jolla on lapsia, niin et saisi enää koskaan ilmaista olevasi väsynyt tai turhautunut tai hui kamalaa – jopa ärsyyntynyt jostakin ihan arkisesta asiasta. Että oikeasti vaikkapa ärsyttää se, että sun kumppani on iloisesti vilkutellen lähtenyt just siistissä suitissa töihin ja sinä olet jäänyt pukemaan kahta lasta yksinään päiväkotiin hiki noroina kasvoista valuen, toista muksua napakasti sylissä pitäen ja suurella vimmalla tarroja kiinni köyttäen, ennen kuin salamannopeat sormet repivät lenkkarit uudelleen auki. Juu, ärsyttää, vaikka oltiinkin sovittu toiselle luvalla iisi lähtö himasta. Jos sitten erehdyt sanomaan ääneen, että jestas miten hankala aamu oli tai vitsi miten ärsyttää tää pakkopukeminen huutosäestyksellä, niin olet auttamatta huono äiti, jonka pitää vaan yrittää kovemmin. Vanhemmuuttahan kuuluu suorittaa naama hevosenkengällä koko ajan eiks niin 😉 No ei todellakaan. Mistäköhän se sellainen ajatus täydellisyydestä vanhemman roolista oikein kumpuaa? Tai tunne, että pitää vain jaksaa enemmän. Myönnän: myös minullakin oli (hyvin lyhyt) vaihe, jossa taistelin vauvavuoden väsymystä vastaan hokemalla itselleni, ettei mua oikeasti väsytä. No eihän siitä mitään hyvää seurannut 🙂 Jossakin välissä koko älytön mantra eskaloitui isoon huuto-riitaan kotona, jonka aikana purettiin ulos kaikki se väsynyt patouma ja päädyttiin investoimaan kerran kuussa meidän huusholliin siivous. Huuuuuuuh! 🙂 Siinä hetkessä pienikin ulkopuolinen apu tuntui ihanalta luksukselta. Ja se on helpottanut meidän arkea niin paljon, ettei kukaan ota enää mitään paineita kämpän ylöspidosta 🙂

Minä sekä mieheni tulemme perheistä, joissa on ollut enemmän kuin yksi lapsi. Mun mutsi oli aikoinaan kotona peräti kuusi vuotta lasten kanssa, erosi ja vietti sen jälkeen elämänsä enemmän tai vähemmän meidän lasten kanssa yksinhuoltajana. Hän teki kahta työtä ja menetti molemmat vanhempansa ennen kuin täytti neljäkymmentä. Mä näin jo pienenä, että töitä pitää tehdä (paljon) jos mielii elämässä eteenpäin – eikä apukäsiä arjen pyörittämiseen oikeastaan ollut lähipiirissä tarjolla. Jotenkin vain pärjättiin omin avuin. Mun mies tulee (mun henkilökohtaisen kategorioinnin perusteella) modernista suurperheestä, koska lapsia siinä on ollut enemmän kuin kaksi. Hän on oppinut isossa perheessä siihen, että jokainen osallistuu perheen arjen pyörittämiseen, jotta kaikki ei kaadu vain vanhemmille. Meitä molempia yhdistää voimakas kokemus siitä, että pienenäkin lapsena voi tehdä, osallistua ja osata asioita, joista on myös myöhemmin hyötyä. Nyt kun mulla on omia lapsia huomaan, miten paljon tuo kokemus on vaikuttanut muhun vanhempana. Lama-ajan lapset ovat tutkitustikin tunnollisia, kovia suorittamaan ja äärimmäisen surkeita pyytämään apua 🙂 Niin mäkin olen joutunut vallan aikuisiällä opettelemaan miten pyydetään jeesiä. Ja erityisesti lastenhoidon kohdalla avun pyytäminen tuntuu vielä tänäkin päivänä erityisen hankalalta. Miksi?

Mulla se johtuu varmasti siitä, että mua ohjaa vahva tunne siitä, että pitää pärjätä itse. Mulla on kuitenkin mies ja vain kaksi lasta. Jumankauta kuin vaikeaa se nyt voi olla tän köörin kanssa, joillakinhan saattaa olla jopa pieni fudis-kentällinen muksuja! 😉 Mutta sitten mun mieleen palaa voimakas muistijälki kaikista kyläilyistä, joissa meidän meininki muistuttaa enemmänkin sirkusta kuin aikuisten leppoisaa oleskelua yhdessä. Näiden ”sirkus-visiittien” jäljiltä oon yleensä ihan pihalla siitä, mitä joku mulle oli ehkä kertonut ja koko kotimatkan ajan autossa me molemmat yritämme parsia kaikista käydyistä keskusteluista yhden semi-eheän kokonaisuuden kasaan. Se kysyy melkoista luovuutta se 😉 Mutta myös se sirkus-meininki kuuluu tähän elämään. Tai ainakin meidän elämään just nyt. Se on ihan normaalia. Ja on meillä toisinaan niitäkin visiittejä kun lapset leikkivät siivosti siivet ristissä kuin pienet enkelit ja silmäkulmat kosteina me aikuiset tuijotamme heitä hiljaa ja toteamme kuinka aika juoksee niin nopeasti – vastahan nuo oli vauvoja 😉

Yhtä vuoristorataa

Vaikka mun kroppa onkin jo tottunut lyhentyneisiin yöuniin ja nukun edelleen ”toinen silmä auki”, niin en mä silloin esikoista odottaessa kunnolla tajunnut, kuinka hemmetin monta vuotta se huonouninen vaihe sun elämässä oikeasti kestää. Että mähän vähän jopa raivostuin itselleni siitä, että en ollut tajunnut sitä etukäteen, koska olin kuvitellut nukkuvani levollisesti yön yli jo tässä vaiheessa 😉 Tai että kuinka mä oikeasti ajattelin, että siinähän se toinenkin lapsi menee missä yksi – mehän jo osataan tää homma valmiiksi 😉 Mun sisko taisi todeta lakonisesti mulle: ”One is one – two is twenty” kun kerroimme toisesta raskaudesta. Damn it – eihän kukaan myöskään kerro rehellisesti millaista se oikea arki on pienten lasten kanssa, koska silloin ei kukaan varmaan tekisi lapsia. Ainakaan ehkä yhtä enempää 😉 Joskus oon ihan nauranut kuinka olen ollut mukamas istumassa alas kahville ja monta tuntia myöhemmin löydän täyden kahvikupin hyllyn päältä täysin jäähtyneenä 😉 Sitä tapahtuu siis edelleen, vaikka vanhempi lapsista on kohta jo sen neljä vuotta ja nuorempikin jo yli vuoden. Ironista tässä elämänvaiheessa on toki myös se, että vaikka ehkä nukutkin sen viisi tuntia yössä, on sulla edessä silti ihan se sama täyteen ladattu työpäivä yhdeksästä viiteen ja sen päälle kauppareissut, ruokailut, leikit, harrastukset ja iltahommat. Päivät ovat pitkiä ja raskaita…mutta omalla tavallaan myös aivan ihania.

On aivan vissi ja varma, että mulla on edelleen oikeus erilaisiin tunteisiin vaikka mulla lapsia onkin. He ovat heittämällä parasta mun elämässä – en vaihtaisi heitä mihinkään! Mutta voin mä silti myöntää, että joskus on päiviä, jolloin olen odottanut iltaa ja lasten nukkumaanmenoa enemmän kuin mitään muuta.

Tavallaan se, että on lopulta äärimmäisen rehellinen itselleen, on kultaakin kalliimpaa. Oikeastaan se on oikein mainio ohjenuora ihan kaikenlaisiin elämiin; oli niissä lapsia tai ei. Jos väsyttää, sen voi sanoa. Jos ärsyttää, senkin voi sanoa. Mikään ei ole omituisempaa kuin poskia kiristävä, feikki naamalle laminoitu hymy ja marttyyrimäinen itsensä uhraaminen joka päivä. On varmaan naivia myös ajatella, ettei tää muuttunut elämäntilanne muuttaisi mitenkään parisuhdetta – koska tottakai sekin muuttuu. Mun mielestä muutos tapahtuu ainoastaan hyvällä tavalla, sillä vaikka vanhemmuuden viitta onkin kudottu raskaasta villasta, hitsaa se parhaimmillaan kaksi aikuista aivan ennennäkemättömällä tavalla yhteen. En edes oikein osaa kuvailla sitä sanoin. Se on enemmän kuin se, että toinen osaa ajatella sun ajatukset ja tehdä sun teot. Jotenkin vanhemmat kohtaavat lapsensa yhtenä rintamana mutta silti omina yksilöinään. Mä olen joskus vallan pysähtynyt miettimään millainen ihminen minusta on kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana ja sitten tajuan, että mun mies on kulkenut sen ajan (ja jo vähän ekstraakin 😉 ) mun rinnalla. Kestänyt mun oikkuni, mun isän siirtymisen korkeampien tuulien vietäväksi, meidän yhteiset pettymykset ensimmäisien raskauksien aikana, hormonihäiriöiset itkumeltdownit aiheesta ”Mä olen olen kohta 40 vuotta, enkä ole saavuttanut vielä yhtään mitään elämässä” 😉 En enää keksi yhtäkään asiaa, riidanaihetta tai estettä, josta me kaksi ei puskettaisi yhdessä yli. Ei ole parempaa kohtaloa kuin kasvattaa lapsia hyvässä seurassa. Ei siinä enää tarvitse peitellä lainkaan sitä, kuka oikeasti on.

Meillä saa näyttää kotona olevansa joskus huonolla tuulella, turhautunut, väsynyt tai kiukkuinen. Ne kaikki tunteet kuuluu elämään, eikä meillä ole tarvetta peitellä omia kiukkuja lastenkaan vuoksi. Mun mielestä on normaalia myös selittää auki omia tunteitaan lapsille; miksi on tullut ehkä pahamieli tai miksi yksinkertaisesti vaan nyppii – ikään sopivalla kuratoinnilla toki. Ei aina voi kaikki olla yhtä hymyä, vaikka meidän arki yleensä iloista onkin. Elämä on kuitenkin varustettu monenkirjavilla tunteilla eikä pelkällä pinkillä. Yhtälailla haluan myös, että mun lapsilla on olo, että heillä on kotona on aina turvallista olla: oli sitten heillä huono päivä tai sitten ei.

Siispä tänä syksynä päätin, että tarvitsen itselleni jonkin maadoituksen, jotta arki ei toista itseään liikaa eikä turhautuneisuus pääsi läikkymään yli ”normi-arkeen”. Jotain, joka kuitenkin sopii hyper-aktiiviselle, sosiaaliselle tekemällä rauhoittujalle, joka ei työpäivien jälkeen kestä yhtäkään vuokaaviota, workshoppia tai asiakirjatekstiä edessään 😉 Siispä etukäteiskiukun maadoittajana aloitti tehtävänsä rumputunnit. Toistaiseksi olen ainoastaan kiittänyt itseäni tästä äärimmäisen loistavasta ideasta ja meinannut pullistua palloksi, kun opettaja kehuu minua lahjakkaaksi. Ja mikä parasta, myös muksujen mielestä on äärimmäisen hauskaa rakentaa omia rumpusettejä himassa leivontakipoista, kupeista ja kattilankansista. Naapureista ei varmaan niinkään 😉

Iloa, elämää ja kiukkuakin. Mutta oikeastaan vain pelkkää elämää.

pus, Paula

ps. Onnea ja iloa myös miehelleni, joka on seissyt mun vierellä jo vuodesta 2009. Oot rakas. Ja paras.

*

4 Comments

  1. Leena says:

    Oli taas niin upea kirjoitus. Kiitos. Jokaisella on jokin kiukun aihe ja emme ole juuri tottuneet ilmaisemaan sitä, mutta on oikeus olla väsynyt ja vaikka nyt kiukuttelisikin . Ei lapsiperheessä kaikki suju kuin leikki.

    1. Kiitos Leena!No näinhän se on – ei arki ole aina pelkkää iloa ja hymyä. Mukavaa, että tykkäsit jutusta!

  2. Marjatta Henrichsson says:

    Tää oli hyvä tarina. Eihän ihminen ole kone, eikä robotti, vaan tunteva olento jolla on myös lupa olla väsynyt. Nuoruushan tässä on valttia – en minäkään olisi muuten jaksanut sitä kahden työn rumbaa, mutta oman perheensä vuoksihan sitä kummasti venyy ja loppusaldo on niin tavattoman positiivinen. Ei ole silti noloa eikä väärin pyytää apua. Ei hermojensa repimisestä saa mitään palkintoa. On kuitenkin erittäin tärkeää että kaikki perheessä osallistuvat. Koti ei ole mikään viiden tähden hotelli, jossa kaikki muut ovat vapaamatkustajia, paitsi äiti. On suuri virhe myös antaa lapsien niin luulla. Mutta mikäs minun on tässä muistella vanhoja, teidän kanssa elämä oli onnellista, iloista ja hyvää.

    1. Kyllä mä muistan sen pelkästään olleen kivaa, että sai lapsena osallistua kotihommiin. Se tuntui myös siltä, että vanhemmat luottavat siihen, että itsekin jo osaa jotain. Se tuntui hyvältä 🙂 Tätä juttua oli kyllä hauskaa kirjoittaa, vaikka kenties sen alkuun sysäävä voima oli juurikin se pikkuinen kiukku jostain ihan arkisesta asiasta 😉 Sellaista se elämä on – kaikkine tunteidenkirjoineen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit