Ai että, ihanaa ois saada vähän omaa aikaa” mun yks kaveri sanoi alkukesästä, kun oltiin lasten kanssa rantsussa. ”Ei tarttis koko ajan juosta ja vahtia, seurata et lyökö toi nyt päänsä johonkin tai onko sillä kiviä suussa”. Ihan totta. Ymmärrän hyvin, että joskus tulee tarve saada vähän omaa aikaa. Oli sitten perhettä tai ei. Parisuhteessakin voi kaivata toisinaan tuokiota vain itselleen tai illanviettoa omien kavereiden kesken. Eiks se nyt ole ihan normaalia?

Hattu-tyypit

No, kas tässä shokeeraava uutisotsikko: onhan se vanhempana oleminen ihan hemmetin rankkaa 😉 Aivan ihanaa (tietenkin!) ja palkitsevaa ja etuoikeutettua, mutta rankkaa. Mä voin ihan suorilta myöntää, etten oikein osannut edes aavistaa kuinka paljon mun arki lopulta muuttuisi, kun saisin lapsen. Mutta aivan kaikkihan siinä meni uusiksi. Osasin odottaa elämäni muuttuvan, mutta en vain tajunnut kuinka kokonaisvaltainen se muutos oikeasti olisi. Yksinkertaisinkin asia, kuin se, että saisit määrätä omasta vessakäynnistäsi, muuttuu 😉 Lapsi kiilaa täysin oikeutetusti ykköseksi sun elämässä ja toisinaan hän myös määrää sen, milloin sulla on vuoronumero vessaan 😉 On myös päiviä, jolloin musta tuntuu, että elämä pyörii ainoastaan ruokailujen ja syömisen ympärillä. Tai vessahommien. Tai pyykkihuollon. Mut se kaikki kuuluu asiaan. Arki, ihan se perusarki on paljon kuluttavampaa kuin ennen. Tässä eräänä iltana tein parhaani mukaan kaikkeni, että olisin voinut keskittyä edes hetkeksi kuuntelemaan, mitä iltateelle saapunut vieraamme kertoi. Mutta jossakin vaiheessa tajusin, että en ole oikeastaan yhtään perillä siitä, mitä hän on just aiemmin kertonut, koska samalla olen siivonnut lattiaa, pyyhkinyt suut ja kädet, vastannut lukuisiin esikoisen kysymyksiin ja ravannut jatkuvasti tarkistamaan miksi pikkuveli on tyytymätön olkkarissa. Oli vaan pakko luovuttaa ja luottaa siihen, että edes toinen meistä vanhemmista saa täydellisen päivityksen kaikesta ja voi sitten kertoa sille toiselle missä mennään 😉

Kyllä oma hengähdyshetki on silloin tällöin tosi tervetullut. Omien lasten myötä oman ajan merkitys on noussut mulla arvoon arvaamattomaan. Se on toisaalta yllätyksetöntä, koska ymmärsin kyllä varautua aiemman elämäni eräänlaiseen semi-hyvästelyyn, mutta en silti kuitenkaan ymmärtänyt kuinka kiinni lapsessa oikeasti tulisin olemaan. En vaikka luin siitä etukäteen. Se on niitä juttuja, jotka oikeastaan varmaan pitää vain kokea itse. Mut mulla (meillä) kävi aivan mieletön mäihä: esikoinen oli niin kiltti tapaus, että mun oma aika oikeastaan fuusioitui yhteen ajaksi hänen kanssaan. En olisi voinut parempaa laskeutumista lapsiarkeen toivoa 🙂 Joskus jopa tuntui, että me päästiin ihan liian helpolla (vaikka ihanaahan se oli, että kaikki meni niin hyvin): meillä ei ollut koliikkia, allergiaa, korvatulehduksia tai kuumetauteja. Tyttö söi, nukkui, leikki ja hymyili. Kehitysvaiheita saavutettiin kuin oppikirjasta katsoen eikä yllätyksiä tullut. Joku meille puolivitsillä heittikin, ettei me vielä tiedetä vanhemmuudesta mitään. Perus-pessimistinen kommentti joka ärsytti vähän silloin, mutta pystyn ymmärtämään nyt, mitä sanoja tällä heitollaan ajoi takaa. Koska kyllähän nyt pienten lasten arkeen pitää kuulua se jatkuva oheistekeminen ja moniasteinen säätäminen, jonka aikana ei pääse keskittymään yhtään mihinkään ja joka väsyttää sut joka päivä aivan raadoksi. Vai…?

Mutta meidän arki esikoisen kanssa oli seesteistä ja sanalla sanoen leppoisaa. Me ei ehditty kaivata edes kahdenkeskistä parisuhdeaikaakaan tai yhteisiä iltarientoja kavereiden kanssa. Tää voi kuulostaa oudolta, mutta yksinkertaisesti näin se vain meillä meni.

Olimme mieheni kanssa kahdestaan tärskyillä kun tyttäremme oli vuoden ja seitsemän kuukautta vanha. Se oli samalla meidän hääpäivämme. Me kävimme yhdessä drinkeillä ja lounaalla. Muistan vieläkin ravintolan, jossa kävimme, sekä sen, että kiskaisimme lounaalla sakea 😉 Kolmen tunnin päätteeksi hipsimme kotiin. Emmekä olisi halunneet viipyä sillä reissulla yhtään sen pidempään. Viimeiset hetket me palloilimme Kampin kauppakeskuksessa ikkunaostoksilla ja mietimme, kehtaisiko jo ilmestyä kotiin 😉 Ne kolme tuntia tekivät kyllä sen, mitä odotimmekin. Kun me palasimme kotiin, olimme täynnä virtaa ja valmiita taas kaitsemaan meidän pientä perhettä yhdessä seuraavat päivät ja viikot eteenpäin 🙂

En tiedä miksi, mutta huomaan usein meidän äitien potevan kovaa syyllisyyttä siitä, että sanoo ääneen kaipaavansa myös rauhallisia tuokioita itselleen – vaikka onkin lapsia ihan itse elämäänsä toivonut. Ai perhana miten julkeaa ja itsekästä 😉 Vai sittenkin vain kunnon selfcarea parhaimmillaan? 🙂 En muutenkaan ymmärrä yhtään miksi kuulen naisille kumpuavan syyllisyyden tunteita niin monista asioista: koulutuksesta, menestymisestä työelämässä, sosiaalisesta ulkokuvasta, parisuhteesta, perhe-elämästä tai siitä, mitä muut ihmiset susta miettivät. Mä rohkenen epäillä, että tästä maailmasta löytyy varmasti aina sellainen tyyppi, joka on sun kanssa lähtökohtaisesti kaikesta eri mieltä. Ihan aina. Aiheesta ja argumentoinnista huolimatta. Joku yyber jäykkä periaate pertti, jolla ei ole lopulta mitään henkilökohtaista investointia kiinni sun elämässä. Joten se taitaa sitten jäädä ihan meidän jokaisen omiin käsiin päättää, miten paljon antaa muiden mielipiteiden ohjailla omaa elämää 😉 Mun mielestä ei ole mitään pahaa siinä, että vanhempana kaipaa myös omaa, henkilökohtaista aikaa. Ei se tee automaattisesti kenestäkään huonoa mutsia tai faijaa.

Omalla ajalla Budapestissa

Mä voin nyt oikein kunnolla vielä hinkata jonkun karvoja väärään suuntaan kun kerron, että tämän toisen lapsen myötä olisin ehdottomasti kaivannut omia itsenäisiä hetkiä arjessa enemmän, kuin yhden lapsen taloudessa aikoinaan. Kehtaan jopa myöntää, että niitä tuokioita olisi voinut olla vauvavuoden aikana enemmän kuin mihin mulla on ollut mahdollisuus. Mutta ei se silti tarkoita, että olisin onneton, lannistunut tai väsynyt perhe-elämään. Ei. Mä rakastan mun lapsia eniten maailmassa, teen heidän eteen aivan kaikkeni ja pidän meidän arkea aivan mahtavana.

Mä kävin viime viikonloppuna yli kahden tunnin kasvo- ja vartalohoidossa. Ja siinä spa-terapeutin pyöritellessä kuumia kiviä lapojen väliin en ajatellut kyllä kotona odottavia pikku pilttejä lainkaan. Mä olin jossain täydellisessä nirvanassa (hyvä etten nukkumassa 😉 ) siinä lämmitetyllä pritzillä ja nautin siitä, että pystyin myös tekemään ex-tempore päätöksen piipahtaa St. George Care Spa:n uima-altaallekin ilman kiireen häivää. ”Kas istuisinko tuohon lepotuoliin hetkeksi vielä fiilistelemään hoitoa ja nauttimaan kupin teetä? Miksei!” Parhaimmillaan oma aika on tehokas, akut lataava tuokio, jonka jälkeen palaa intoa puhkuen kotiin lukemaan yhdellä kädellä Kaivuri-kirjaa ja toisella Prinsessa-satuja, molemmat muksut sylkyssä. Mut niinhän se on ilman lapsiakin: kaikki me tarvitaan toisinaan pieniä hetkiä ihan yksinkin. Eikä sen aina tarvitse olla jotain näin ylellistä vaan vaikka ajatuksia tuulettava kävelylenkki ulkona 🙂

Metsässä

Nyt toki tilanne alkaa olla meidän taloudessa jo melko toisenlainen kuin vauva-aikana, koska molemmat lapset ovat jo ehtineet päiväkotiin. Ja minä duuniin. Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, niin töissä oleminen tuntuu mulle myös omalta ajalta 😉 Apua, nyt joku miettii, että kylläpä on laimeeta menoa, mutta mä viihdyn mun duunissa oikeasti niin hyvin, että huomaan latautuvani sielläkin vallan mainiosti päivän aikana 😉 Ja toisaalta, äitiyslomalla kaipasin lopulta eniten keskustelua aikuisten kesken jostakin muusta aiheesta, kuin lapsista 😉 Siellä töissähän tämmöisiä keskustelutuokioita on riittämiin tarjolla 😉 Ja nyt nuo muksutkin jo puuhastelevat pikkuisia tuokioita keskenään ilman meidän vanhempien assisteeraamista aivan kaikessa. Ollaan päästy jopa juttelemaan aikuisten kesken asioita ilman, että kukaan keskeyttää. Se on ollut yllättävän mahtavaa.

Toki on totta, että perhe-elämä on nimenomaan elämää perheenä eikä siitä ole enää vapaalippua ulos, kun siihen hommaan on kerran ryhdytty. Että kai sitten periaatteessa olet jollakin tasolla jo hyväksynyt sen, että oma aikasi on vähän niinkuin pausella jonkin aikaa. Tai ainakaan sitä ei ole tarjolla enää entiseen malliin. Ja kävi sitten vanhempien kesken mitä vain, pysyy silti käsite ’perhe’ elossa. Näin itse ero- ja ex-uusperheen lapsena tiedän, että se on niin. Ihan sama kuinka minimaaliseksi se sun perhe sitten lopulta kutistuisikaan tai kuinka moni jäsen siitä matkan varrella irtautuisi. Etkä toisaalta vaan voi parkkeerata sun perhettä mihinkään ruutuun odottamaan omaa vuoroaan. Perhe menee aina kaikessa edelle. Aivan kaikessa. Mutta uskokaa mua, että se tuntuu kipeältä joutua pakittamaan pois kuukausia aiemmin suunnitellulta tyttöjen illalliselta, koska tulee tilanne päälle lasten kanssa. Eikä sekään tee musta huonoa äitiä, että uskallan sanoa ääneen sellaisen tilanteen ottavan isosti kupoliin. Muistan joskus istuneeni pitkään sängynlaidalla ja oikeasti miettineeni, että ehkä seuraavan viiden minuutin aikana perhettä kohtaa ihmeparantuminen oksennustaudista – ei sitä nyt vielä kannata peruuttaa menojaan 😉

Tähän mennessä meillä on ollut näiden reilun kolmen vuoden aikana todella vähän henkilökohtaisia iltamenoja ja me aikuiset olemme olleet treffeillä kahdesti näiden vuosien aikana. En mä tiedä onko se liian vähän tai sopivasti. Mutta se on meille just nyt ihan ok. Huomaan myös, että musta on tullut myös äärimmäisen mustasukkainen omista yöunistani, joka kummasti vähentää intoa lähteä riekkumaan kylille 😉 Se mikä on tärkeintä on se, että meillä molemmilla on lupa harrastaa ja sopia henkilökohtaisia menoja, matkustaa kavereiden kanssa tai lähteä juhlimaan jos siltä tuntuu. Ja just nyt tämä on toimiva setti meille. Pakko muuten kertoa, et kun olin sitten tyttöjen reissulla (pre-korona) niin minähän kukuin aamulla ylhäällä ennen seiskaa, keittelin kahvia ja odottelin, että muut heräisivät 😉 Se niistä pitkistä aamu-unista sitten 😉 Mut kiva reissu se oli, aivan ihana!

Vain tytöt ja minä

Ja kun isovanhemmat, tädit ja kummit tulevat visiitille, en odota heidän omaksuvan automaattisesti ainoastaan lastenvahtiroolia. Mieluusti otan toki apukädet vastaan ja vietän vaikka mukavaa yhteistä aikaa kaikkien kesken. Oon myös hyper-iloinen siitä, että esikoistyttö on päässyt pari kertaa yökylään tätinsä luokse ja me olemme saaneet nauttia silloin vain yhden lapsen luksuksesta 🙂 Mä olen hurjan kiitollinen siitä, että meillä ylipäätään on lähipiiri, joka on meidän tukena ja apuna arjessa, haluaa tulla kylään tai pihalle pukkaamaan vauhtia lapsille keinussa. Se on kyllä ihan mahtavaa!

Filipof kahdestaan

En mä usko, että kukaan osaa sanoa, mikä on sitten riittävä määrä sitä omaa aikaa. Se on varmaan lopulta kovin henkilökohtainen asia. Enkä usko, et kenenkään tarvitsee kokea siitä huonoa omaatuntoa, että on itselleen rehellinen ja myöntää tarvitsevansa toisinaan hetken itselleen. Mä nimittäin uskon pyhästi, että itselleen pitää olla inho-realistinen: jos naama venyy näkkärille joka päivä ja rumba himassa saa aikaan ainoastaan megalomaaniset kävyn palamiset, olisi varmaan hyvä ottaa pieni hajurako kotijoukkoihin (jos vain pystyy). Juu-u, vaikka meillä on maailman ihanimmat muksut niin on meilläkin käyty kiukkujuoksemassa ulkona, kun molemmat lapset ovat roikkuneet kirjaimellisesti paidan helmassa repimässä huomiota, revitty leluja käsistä ja pikkuveli kampattu naamalleen olkkarissa kolme kertaa putkeen. Ja ah autuus – kummasti kotiin laskeutuu rauha, kun on itse saanut käydä päästelemässä höyryjä. Siitä sitten taas tahkoamaan lakia lapsille. On ne vaan niin parhaita tyyppejä.

Rauhaa ja rakkautta ja aikaa yhdessä (ja joskus myös itsekseen!)

pus, Paula

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit