Elokuussa alkaa päiväkotitaival meidän perheen pienimmällä. Joinakin päivinä huomaan katselevani häntä ja pohtivani, että onhan hän vielä ihan törkeen pieni, miten hän nyt pärjää siellä muiden lasten keskellä. Varsikin kun me emme ole oikeastaan lainkaan tavanneet samanikäisiä lapsia. Toki pikkuveli on tottunut lapsiin, siitä isosisko ja serkut ovat pitäneet huolen, mutta hän on aina saanut olla se pienin. Nyt niitä pieniä olisi tulossa yhdellä rykäisyllä ainakin kaksitoista lisää. Oh my!

Pieni (suuri) mies

Mut kyllä pikkuveli pärjää. Hän on kova luu 😉 Hän on myös erittäin kärsimätön ja hermostuu nopeasti, mutta myös tyyntyy erittäin helpoin konstein. Hän on myös sangen iloinen seuramies, joka viihtyy hyvin muiden seurassa. Hän ei vaikuta arastelevan ketään eikä mitään. Hieman jopa hirvittää tuo hänen lupsakka ”pää edellä puuhun” – asenne. Toisaalta on mahtavaa, että toinen on valmis vetämään iloisesti nauraen kuperkeikkaa liukumäkeä alas ja toisaalta se kylmää sydäntä 😉 Mitä ihmettä tää jäbä tulee keksimään meidän lälläri-vanhempien päänmenoksi kun ikää tulee lisää…?

Päiväkotikin on tullut meille jo tutuksi. Joten reitti sinne, päikkärin piha, sisätilat, heidän rutiinit ja hoitajat ovat meille entuudesta tuttuja. Meillä on käynyt ihan mahdottoman hyvä munkki, nimittäin me olemme saaneet pikkuveljen samaan päiväkotiin isosiskonsa kanssa. Se tuntuu vieläkin aivan lottovoitolta!

Aikoinaan, kun haimme isosiskolle päiväkotipaikkaa, täytimme kuuliaisesti kolme toivetta hakulomakkeeseen ja jäimme jännäämään miten päiväkotibingossa kävisi. Ja huonostihan siinä kävi 😉 Istuimme vuokra-autossa Genevessä kun puhelu Helsingin kaupungin työntekijältä tuli. Kaikki toivomamme päiväkodit olivat täynnä, emmekä mahdu niistä yhteenkään. Sitten hän oli hetken hiljaa ja totesi, ettei myöskään lähialueelta löydy lainkaan vapaita paikkoja: ei Töölöstä, Jätkäsaaresta, Ruoholahdesta, Kampista… luettelo vain jatkui. Seuraavaksi meille hiljaa todettiin, että koko kaupungista löytyisi oikeastaan vain kaksi vapaata paikkaa: Hermannista tai Katajanokalta. Istuimme liikennevaloissa auton kyydissä ja katsoimme mieheni kanssa toisiamme. Muistan naurahtaneeni hieman, että tässäkö tämä asia nyt pitäisi päättää? Kyllä. Pikaisen ääneen pohtimisen jälkeen totesimme, että Katajanokka on sellainen pussinperä, että julkisilla kulkiessa Hermanniin pääsisi edes jotenkin. Ja minä pääsisin sieltä edes jotenkin kulkemaan työpaikalleni Vallilaan. Kaitpa se voisi jotenkin toimia. Siispä se, Hermanni. Soittaja huokaisi huojentuneena ja kiitti meitä ymmärryksestä. Hän totesi, että yleensä hänelle huudetaan, kun hän soittelee tämmöisiä uutisia. Siinä me yhdessä todettiin, et mitäs se huutaminen tässä auttaisi – jos sitä paikkaa ei ole niin ei sitä huutamallakaan maagisesti mistään manifestoidu. Me jätettiin siirtohakemus heti voimaan ja toivoimme, ettei Hermannin komennusta kestäisi pitkään.

Yön yli nukuttuani ymmärsin, että päiväkotipaikan vastaanottaminen kauempaa kotoa tarkoitti tietenkin, että meidän päivätkin venyisivät automaattisesti sekä aamusta että illasta. Nähtäväksi lopulta jäisi, että kuinka paljon. Ei varmaan auttanut, että me lähdettäisiin liikkeelle kaikista läntisimmästä kolkasta tiukasti kohti koillista ja että kaupungin läpi kulkemiseen tarvittiin aikaa, pitkää pinnaa ja useita kortteleita pitkän rakennustyömaan ohittaminen. Aamulla heräsimme kuudelta, jotta olimme kahdeksalta päiväkodilla ja jotta itse olin itse vähän ennen yhdeksää töissä. Ekoihin palavereihin soittelin sisään citypyörän selästä ja toivoin, ettei kukaan vaan saa päähänsä jakaa mitään materiaalia tai halua nähdä minusta videota 😉 Iltapäivällä mieheni soitteli työpuheluita koko automatkan, joka pahimmillaan kesti Hermannista Lauttasaareen puolitoista tuntia. Muistan ne illat kun tuntui, että tyttö saapui suoraan ruokapöytään ja siitä suoraan iltahommille. Me ei oikein haluttu tehdä arki-iltoina mitään: tuntui jo valmiiksi siltä, ettei me ehditty viettämään aikaa yhdessä tytön kanssa ollenkaan.

Mutta silti olin iloinen siitä, että meille sentään järjestyi päivähoitopaikka. Meidän piti vain jaksaa sitä säätämistä jonkin aikaa. Lisäksi pelkäsin, että jos me ollaan huonolla tuulella, alkaa pikkuneitikin kiukutella. Joten, mä hommasin uudet lenkkarit, pakkasin aina kaiken valmiiksi edellisenä iltana, nappasin tienpäälle toisen ”metro-aamiaisen” ja suoritin päiväkotireittiä kuin jonkinlainen kone. Siinä ei pahemmin haitannut aamupissillä olevat spuget, tieremontin päivittäin toisiksi vaihtuvat kulkureitit tai tupaten täynnä olevat bussit. Mä olin iskostanut päähäni, että meidän päiväkotitaival nyt vaan alkaa näin ja kyllä tämä vielä tästä iloksi muuttuu. Mut jestas kun se viimeinen citypyörä vietiin telineestä aivan nenän edestä. Kyllä mä saatoin kiroilla ihan ääneen kun juoksin myöhässä pitkin katuja kohti duunia toivoen, ettei vaan alkaisi sataa.

Lopulta tätä souvia vedettiin viitisen kuukautta. Sitten saimme puhelun, jossa meidät toivotettiin tervetulleiksi päiväkotiin kotisaarella. Se muutti meidän kaikkien elämän aivan täysin.

…well, yes I can! Paras kahvikupillinen ikinä!

Tietenkin oman lapsen vieminen päivähoitoon on sydäntä särkevää hommaa, se on ihan luonnollista. Meillä siihen toi oman lisämausteensa tämä rumba ihan vaan fyysisesti päiväkotiin pääsemisen kanssa 😉 Myönnän ihmetelleeni esikoisen kohdalla, että miksi muka tässä pitää juosta jonnekin nurkan taakse nyyhkimään – lapsihan jäi aina kohtuullisen tyytyväisenä hoitoon. Mutta sitten kun parin viikon kuherruskuukausi oli ohitse, ei yksikään vienti sujunut itkutta. Jossakin vaiheessa aloin itsekin tylsistyä siihen, ettei aivan uudenkarhean päiväkodin ryhmähuoneeseen ilmestynyt kuin kourallinen leluja leikittäväksi ja lapset kiistelivät joka aamu samasta nukesta naamat näkkärillä. Yritä nyt siinä motivoida toista jäämään hoitoon hymyssä suin kun vastassa oli kirjaimellisesti vain tyhjä huone. Muistan erityisesti sen yhden aamun, kun esikoinen jäi lopulta huutamaan mun perään posket märkinä ja hänen nyrkkiin puristuneet sormet irroitettiin yksitellen mun takinliepeestä. Silloin juoksin äkkiä eteisen kautta ulos ja puhaltelin pitkään ulkona, että sain itseni kasattua ja motivoituneena kohti työpaikkaa. Perustelin itselleni, ettei yhden tai kahden päivän tauko päiväkodilta kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että sinne olisi palattava takaisin. Joten pikkuhiljaa me molemmat harjoittelimme eroa siitä yhteisestä ajasta, jonka me vietimme vain kahden ja totuttelin ajatukseen, että päiväkotipolku on myös matka kohti koulutietä. Tämä oli alku.

Mulle hankalinta päiväkodin aloituksessa oli se, etten itse tiennyt mitään siitä maailmasta. Mä en ole koskaan itse ollut päiväkodissa, en ole käynyt myöskään eskaria. Enkä mä ollut koskaan elämässäni käynyt päiväkodissa sisällä, en edes hakemassa sukulaislapsia pois hoidosta. Mulla ei ollut aavistustakaan mitä mun pitäisi odottaa astuessani sisään päiväkodin porteista tai mitä näkisin ympärilläni. Mä guuglettelin netistä päiväkoti-juttuja, luin kauhutarinoita (tietenkin! 😉 ) ja varauduin omasta mielestäni tällätavoin siihen, mitä päiväkotiarki sitten käytännössä tulisi olemaan. Mun täytyy myöntää, et oikeastaan vasta siellä seuraavassa päiväkodissa pysähdyin ihan tosissani ihailemaan kellon tarkkuudella toimivia päivärytmejä, selkeää listaa siitä, mitä vanhempien olisi hyvä tuoda päiväkodille ja miten laskeutuminen päiväkotiarkeen olisi parasta hoitaa. Kaikki oli valmista. Ja ne tilat olivat supersöpöt! He tekivät lapsille aamuisin kaakaota ja joinakin päivinä pienen yksikön oma kokki (=liikkistä!) oli leiponut lapsille tuoreita sämpylöitä. Aamulla päiväkodin käytävillä leijaileva tuoreen leivän tuoksu oli huumaava – meinasin itsekin jäädä sille tielle 😉 Joskus me olimme liikkeellä samaan aikaan ryhmän opettajan kanssa ja hän huikkasi meille pyörän selästä huomenet. Me tulimme aivan äärimmäisen hyvin juttuun kaikkien kanssa ja kaikki vaan jotenkin soljui. Isosisko juoksi kilpaa päiväkodin ulko-oville lähes joka aamu, hän todella viihtyi.

Pieni yksikkö oli oikeasti todella pieni: vain 24 lasta koko päiväkodissa. Tunnelma oli kutsuva, lämmin ja lapset tulivat juttuun keskenään. Yksi kaverikin ehti löytyä, vaikka noin pienet lapset lähinnä leikkivät vierekkäin omia leikkejään. Joten kun jälleen kolahti kirje postiluukusta, että siirtohakemuksemme oli jäänyt voimaan ja nyt olisi tarjolla todellista luksusta, nimittäin paikka meidän kotitaloa vastapäätä, me jouduimme hetken puntaroimaan vaihdosta. Tämä olisi kolmas päiväkoti alle kolmevuotiaalle tytölle ja olimme juuri saaneet rauhoittua sangen miellyttävään päiväkotiarkeen. Mutta vaikka vaakakupissa painoikin paljon ihana kodinomaisuus ja ne tunnelmalliset kaakao-aamut, niin isommassa yksikössä oli siinäkin puolensa: enemmän potentiaalisia kavereita tarjolla, enemmän tilaa leikkiä, jumppasali (!), todennäköisempää että edes osa henkilökunnasta säilyisi samana ja todennäköisempää mahduttaa myös sisarus samaan päiväkotiin. Niin kurjalta kun se ensin tuntuikin erottaa kaksi juuri ystävystynyttä pellavapäistä tytöntylleröä toisistaan, palkitsi kolmas siirto kyllä samantien. Uudessa päiväkodissa muodostui heti tiivis kaveriporukka, joka ryhtyi touhuamaan yhdessä.

Nyt isosisko on ollut samassa päiväkodissa kokonaisen vuoden. Hän on siis konkari ja osaa päiväkodin rutiinit kuin vettä vaan. Ja kun loma alkoi, halasivat nämä viisi pientä tyttöstä toisensa läpi ja toivottivat hyvää kesää. En kestä miten liikkistä! Ja pakko sanoa, ettei päiväkodin etäisyys kodista ole kyllä haitannut menoa yhtään! Mä olen pakkasaamuinakin kuljettanut tytön juoksujalkaa kevyemmin puettuna päiväkodille ilman kerrospukeutumista ja eipä puoli viisi päättyvä palaverikaan ole enää maailman loppu: olen avaamassa porttia kirjaimellisesti kahdessa minuutissa. Me ollaan mieheni kanssa taputeltu näkymättömästi olkapäitämme tästä mahtavasta päätöksestä niin paljon, että harteita sattuu 😉 Siispä toistan: toisen lapsen saaminen samaan päiväkotiin on aivan unelmaa. Mä tiedän, ettei kaikilla ole käynyt niin hyvä tuuri. En edes osaa kuvitella miten se sellainen arki oikeasti pyörii.

Tällä mun huikealla kokemuksella uskallan luvata, että hankalampaa se päiväkodin aloitus on vanhemmille kuin sille lapselle. Ja tällä en tarkoita pelkkää eron tuskaa ja itkua (voih…!), vaan myös työn ja päiväkodin yhteensovittamista, sairaspäivistä sopimista, kukaviehakee-palapeliä, lomien sommittelua, työmatkojen tiivistämistä, erityispäivien muistamista ja myöhemmin myös kaveripiirin ja harrasteiden sovittamista arkipäiviin. Mutta en minäkään silloin esikoisen kanssa miettinyt mitään muuta, kuin sitä pientä itkevää tyttöä ja niitä viimeisiä haleja ovella, pientä patistelua ryhmän huoneesta sisään ja palan tunnetta kurkussa. Tuo kaikki muu iskostui tajuntaan vasta joidenkin kuukausien viiveellä 😉 Vaikka en kadu hetkeäkään sitä, että tyttö meni päiväkotiin vuoden ja kolmen kuukauden vanhana, tuntui oikeastaan vain yksi asia aidosti vähän mälsältä. Se oli se, ettei tyttö itse osannut kertoa omasta päivästään mitään. Mä en tiennyt oliko hänellä ollut hauskaa vai ei, oliko joku ehkä töninyt tai miltä se ruoka maistui tänään. Nyt on aina ihan parasta saada hänen itse kertoma referaatti päivästä; kuinka jonkun nenästä tuli maidot kikatuspuuskassa ja kuinka he olivat leikkineet rusinakauppaa liukumäen alla. Ne on just ne jutut, jotka kääntää hymymittarin aina ihan kaakkoon.

Mutta nyt pikkuvelikin löytää tiensä päiväkodin pikkupihalle muiden pikku-taateleiden joukkoon leikkimään. Tai lähinnä tuijottamaan muita lapsia, pitämään älämölöä ja kyllä – varmasti itkemään verisesti tätä uutta muutosta elämässään (jaiks!). Jouduin itsellenikin muistuttamaan päiväkodin aloituksen kannalta olennaisia pointteja, joten ajattelin tietenkin jakaa ne teidän kanssa 🙂 Mulle nää jutut ovat olleet ne tärkeimmät smoothiin aloitukseen ja omalle elämän mantralleni uskollisena halusin tämänkin listauksen pitää ehdottoman positiivisena. Itsekin niitä kauhutarinoita lukeneena en usko, että ne valmistaa ketään lopulta mihinkään. Se infernaalinen vatsatauti jos iskee niin sitten se iskee – ennemmin tai myöhemmin 😉 Mitä sitä nyt etukäteen kauhistelemaan.

Kuumaakin kuumemmat vinkit päiväkodin aloitukseen:

  • Vie lapselle riittävästi vaihtovaatteita, jotka on helppo pukea. Mitä pienempi muksu, sitä enemmän kledjuja beesiin. Huomioi meneillään oleva vuodenaika ja tsekkaa aika ajoin, että vaatteet ovat edelleen oikean kokoisia 😉 Hehe – allekirjoittaneella on lähes aina siellä päiväkodin vaatelokerossa jemmassa jokin unohtunut paita, joka ei enää peitä napaa 😉
  • Vie päiväkodille helpot pihakengät. Meillä on ollut käytössä konepestävät ja säänkestävät Viking – tarralenkkarit. Hyvä hintalaatusuhde, löytyy isoista marketeista ja saatavilla on kaksi eri varren korkeutta 🙂 Ne kaikista päheimmät pläägät kannattaa suosiolla jättää kotikäyttöön.
  • Vie päiväkodille reilua kokoa olevat kurakamppeet. Reilut siksi, että niiden alle voi pukea lisää kerroksia ja toisaalta ne kestävät hyvällä lykyllä koko kauden syksystä alkukevääseen.
  • Kun säät sitä vaativat, vie ulkovaatteet, jotka on helppo pukea. Softshell haalarit ovat loistavia pitkälle syksyyn ja alkukeväälle, hyviä ja edullisia löytyy paljon. Meillä on kierroksessa nyt kolmannet Name It haalarit – voin suositella niitä lämpimästi. Hinta ei huimaa päätä uutenakaan ostettuna.
  • Kerro sinusta, teistä ja teidän muksusta päiväkodin työntekijöille. Kuka sä oot, mitä te teette, millainen huipputyyppi teidän muksu on ja mistä hän tykkää ja mistä ei. Te teette kasvatustyötä yhdessä ja he viettävät sun murun kanssa pitkät päivät yhdessä. On vaan kaikkien etu, että te tunnette toisenne (ja odotuksenne) mahdollisimman hyvin 🙂
  • Varaa aikaa pehmeään laskuun, jos se vaan on mahdollista. Viikko tai jopa kaksi, ihan nyt lapsesta ja mahdollisuuksista riippuen. Käytännössä opettelette yhdessä päiväkodin rutiinit ja päivärytmin ja vähitellen hiivuttelet itsesi niistä taka-alalle.
  • Usko pois, itkua tulee. Mutta se ei automaattisesti tarkoita, että jokin olisi huonosti. Luota itseesi, päiväkodin henkilökuntaan ja lapseesi: yhdessä tekemällä hyvä tulee 🙂

In bocca al lupo!

pus, Paula

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit