Tättärää! Näin se aika rientää ja meidän ihana pieni juhannuspoikamme on päräyttänyt jo vuoden ikään. Muistan niin elävästi vielä viime kesän ja sen, kuinka leppoisan city-juhannuksen päätteeksi soittelimmekin kiireellä lastenvahtia kotiin ja lähdimme kahdessa erässä synnärille ottamaan pikkuveljeä vastaan. Tuntuu, että se kaikki tapahtui ihan eilen! Vieläkin saan palauteltua muistiini oksettavan olon synnytyssalissa juuri ennen ponnistusta, vastavalmistuneen kätilön tärisevät kädet hänen puhkoessaan reikää kanyylille ja poikamme kovaäänisen parkaisun synnytyssalissa. Muistan siinä sängyllä maatessani miettineeni, että tällaisiakos ne vastasyntyneet olivatkin: kuinka pehmeä ja lämmin iho, miten uninen katse ja miten pieni ja hauras hän oikeasti onkaan (…ja myös miten ruttuinen! 🙂 ) Ja nyt tuo pieni, hauras, ruttuinen poikanen on jo yli kymmenkiloinen kahvakuula 😊.

Minkälaista on meidän elämä yksivuotiaan kanssa? Hmm. Jos vain yhdellä sanalla pitäisi kuvailla niin hauskaa. Ja jos kahdella niin hauskaa ja vauhdikasta.

Pikkuveli on oppinut vuoden aikana todella paljon. Mä oon kyllä taas unohtanut lahjakkaasti kuinka intensiivinen vauvavuosi onkaan. Pikkujäbäkin on oppinut yhden vuoden aikana jo vaikka mitä! Hän on irtautunut mun sylistä, alkaa pikkuhiljaa syödä samaa ruokaa kuin muukin perhe, kävelee, leikkii, tarttuu, puhuu, nauraa ja ihmettelee. Hän on vakiinnuttanut itselleen selkeän päivärytmin ja muistuttaa enemmän pientä lasta kuin vauvaa. Jokainen kehitysvaihe menee kuin hujauksessa ohitse eikä se pikkuruinen vauva-kääryle enää olekaan siinä. Byäää…! Lapset kasvavat niin nopeasti! Joskus se käy kyllä ihan armostakin, että lasten kasvu on nopeaa, mutta kyllä mä huomaan nyt ihan pikkiriikkisen muistelevani lämmöllä niitä pikkuvauva-aikoja. Onhan se ihan sairaan söpöä aikaa. Ja nyt mun pikkuvauva löytää tiensä jo päiväkotiin kesän jälkeen. Itkuksihan se tulee menemään sekä mulla että pikkuisella.

Pikkuveljen kohdalla mä olen ehdottomasti painanut paremmin mieleeni kaikki nämä kehitysvaiheet ja oon myös osannut jollakin tavalla nauttia niistä enemmän. Isosiskon kanssa olin niin utelias siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, että googlettelin aina seuraavan kuukauden kehitysvirstanpylväitä etukäteen ja varauduin henkisesti aina seuraaviin yöhulinoihin. Pikkuveljen kanssa ollaan oikeastaan vaan katsottu yhdessä mitä elämä seuraavaksi eteen tuo: kantaako jalat jo pystyssä, löytääkö nokkamuki tiensä suuhun ja nukutaanko meillä levottomasti, koska on kuuma vai siksi koska on mahdollisesti hampaita tulossa.

Molempien muksujen kohdalla sanoisin, että oikeastaan liikkeelle lähteminen on tehnyt sen ensimmäisen ison eron siihen pikkuvauvaan, jonka kannoimme kotiin. Ja syystä tai toisesta pikkuveljellä on ollut todella kova kiire lähteä liikkeelle. Siis todella kova 😉 Pikkuveli on aina ollut hyvin jäntevä. Huomasin sen jo ihan siitä, miten nopeasti rupesin kantamaan häntä sylissä eri tavalla. Hän pönki istualleen viiden kuukauden iässä ja jossakin siinä kuukausien seitsemän ja kahdeksan välillä hän nousi kontilleen. Sen jälkeen vauhti onkin vain kiihtynyt. Pikkuveli ei missään vaiheessa oikeastaan ryöminyt. Hän kieri akselinsa ympäri permannolla, jonka jälkeen hän selvästi päätti, että täytyy olla tehokkaampi (ja nopeampi) tapa päästä eteenpäin 😉 Haparoivat ensiaskeleet hän otti kymmenkuisena ja sen jälkeen kävelemisen jaloa taitoa on ainoastaan hiottu. Ja ihan näiden viime viikkojen aikana hän on ryhtynyt preferoimaan ehdottomasti kävelyä konttaamisen sijaan. Iltaisin isosiskon kanssa riehuessaan hän yrittää myös juosta. Mutta sanoisinko nyt tähän, että ei meillä mitään ihmelasta sen asian saralla kyllä ole: juoksutreenit päätyvät lähes poikkeuksetta päin seinää 😉 Se on myös ilmeisesti osa tätä hupia.

Se, että muksu on pystyssä omilla jaloillaan, on ihan huippua!

Pikkuveli on kyllä tosi nasta tyyppi. Hän on hurjan hauska, puhuu paljon ja on kehitellyt omia vitsejään. Hänen lempileikki on hippa (koska siinäkin saa juosta päin seinää) ja hän rakastaa viedä kaukosäätimen parvekkeelle, koska sitä ei saisi viedä sinne 😉 Hänen lempipuuhaansa on koristekivien kuljettaminen suussa, hiekan syöminen ja äänikirjojen nappuloiden painaminen. Myös hissin nappulat käyvät, varsinkin jos esitän, että niistäkin lähtee ääni. Hän kiipeäisi tosi mielellään portaita pitkin, mutta unohtaa tyypillisesti kesken tämän hankkeen mitä hän olikaan tekemässä. Pikkuveljen kanssa onkin aina ollut todella paljon läheltäpititilanteita, huomattavasti enemmän kuin isosiskon kanssa koskaan, ja hän on kopsautellut päätään erittäin lahjakkaasti lähes kaikkeen mitä meidän kodista löytyy. On myös hämmentävää, millä nopeudella tuommoinen pieni ihminen liikkuu. Pikkuveli on aina mestoilla, kun jotain jännää tapahtuu. Mistä lie aina singahtaa paikalle kuin tykin suusta, pieni etusormi ojossa ja valmiina osallistumaan hupiin 😉

Ja välillä, ihan vain pienen hetken, nämä kaksi pikkupirpanaa istuvat yhdessä vierekkäin leikkimässä. Ja nahistelevat ehkä vähäsen. Se sulattaa sydämen.

Näillä kahdella muksulla on aivan erilaiset luonteet. Isosisko on innokas, hersyvän hauska ja kuuliainen siinä missä pikkuveli arvioi ensin hyvin tarkkaan, kannattaako tässä nyt innostua vai ei. Kovaääninen hän kyllä on ja erittäin kärsimätön 😉 Äitiinsä tullut (…jestas!) 🙂 Hänen resting face on aina tuonut mieleen Sibeliuksen kulmarypyt ja hän viihtyy tarkkailemassa ympäristöään pitkiäkin tuokioita. Mutta hurjan hauskahan tuo jäbä on. On ihan mielettömän mahtavaa seurata mitä nämä kaksi vielä yhdessä keksivätkään! Isosisko ainakin tykkää kovasti hoivata veljeään ja avittaa hänelle hieman suklaajätskiä suuhun heti kun silmä välttää 😉

Meidän päivät alkoivat juosta heti synnäriltä lähdettäessä hirmu vauhdikkaasti, jonka vuoksi onkin ollut ihanaa makustella arkea myös kahdestaan. Ehkä siitäkin syystä tämä vauvavuosi on myös jäänyt mun mieleen paljon rennompana kuin edeltäjänsä. Huomaan, että jälleen tämän kuluneen yhteisen vuoden päätteeksi, mulla ja pikkuveljellä on ”omia juttuja” yhdessä. Sellaisia hauskoja pieniä juttuja, joita mulla oli aikoinaan myös hänen isosiskonsa kanssa. Tiedän, että tämän henkisen napanuoran katkeaminen tekee alkuun vähän kipeää. Varmaan mulle enemmän, kuin lopulta pikkuveljelle.

No jos jokin säätö tähän vuoden yhteiseloon on mahtunut, niin kyllä sen kyseenalaisen jaetun kunnian saa korvikkeet ja rintakumi! Pikkuvelihän ei missään vaiheessa suostunut kunnolla imetykseen, joten viiden kuukauden rintakumi-pelleilyn päätteeksi luovutin ja siirryimme suosiolla korvikkeisiin. Mulle oli itsestäänselvää ruokkia lastani mahdollisimman luonnollisesti, mutta kun jokainen imetyskerta alkoi ja päättyi pikkuveljen raivokkaaseen pyristelyyn, ei kenelläkään ollut enää kivaa. Pakko kyllä sanoa, että en ollut lainkaan miettinyt sellaista skenaariota, jossa imetys ei onnistuisikaan yhtä leppoisasti kuin esikoisen kanssa. Sen mä sanoin ääneen myös neuvolassa ja ihan mahtavaa, ettei siellä kukaan antanut mulle minkäänlaista paatosta siitä, että pitäisi vaan väkisin yrittää tai jaksaa. Päinvastoin! Yhdessä yritettiin keksiä joitakin vippaskonsteja kunnes todettiin, että ihan turha tehdä tästä tämmöistä väkinäistä näytelmää – kasvaa ne lapset korvikkeellakin ja viiden kuukauden imetys oli tässä tilanteessa vallan hyvä suoritus. Mun mielestä rintakumi on sekä hyvä että paha. Ehdottoman hyvä siinä, että se oli ainoa apukeino saada pikkuveli syömään edes jotakin, ja todella huono siinä, että sen käyttäminen ja etsiminen pimeässä yösyöttöä varten oli melkoista sekoilua. Usein yösyötön päätteeksi myös hain kadonnutta rintakumia puhelimen fikkarin avulla kun kaikki muut nukkuivat 😉 Väsyneenä joskus myös epäilin, olisiko pikkuveli onnistunut nielaisemaan sen kesken kaiken. Voi niitä aikoja, ei ole kyllä jäänyt tuota sohlaamista yhtään ikävä 😉 Ja siinä kaiken tämän sähläämisen keskellä, myös maidontuotanto lopulta lakkasi. Onneksi on tosiaan olemassa korvikkeita ja niin meillekin Valion Tuuti-tetrat kiiruhtivat pikaisesti apuun 😉 Tuutia onkin pikkuveli kulauttanut menemään litrakaupalla. Joskus ihan huvitan itseäni laskemalla, että tällä meidän ”Tuuti-rahalla” olisi reissanut koko perheen voimin pariinkin otteeseen etelään ja takaisin. En tietenkään tingi lapsen ruokailusta yhtään, mutta kyllä mä pienen voitontanssin vedin kun viimeiset korviketötterön jämät vedettiin kraanasta alas 😉 So long!

Niinpä, vaikka korvike maistuikin pikkuveljelle ovat kiinteät sapuskat tehneet kauppansa sangen messevällä ruokahalulla. Uskon, että hän ottaa paljon mallia isosiskostaan, joka on aina maistellut hyvin ennakkoluulottomasti kaikkea mitä pöydästä löytyy. Kahdella hampaallaan (ja ha-haa, kohta neljällä…! 🙂 ) velipoika yrittääkin syödä aivan kaikkea siinä välttämättä onnistumatta: kurkkua, omenaa, päärynää, sitkeäkuorista leipää, pastaa, perunaa, lihapullia, kanaa, kalaa, parsakaalia. Aivan kaikkea. Lempiruokaa hänellä ei oikeastaan ole, koska juuri nyt hänellä on menossa innostunut maisteluvaihe, jossa aivan kaikki laitetaan empimättä suuhun. Jos se on tosi hyvää, hän sanoo ”Mmmm” ja hymyilee ja jos se on normi-hyvää tulee vaan hymy 😉 Ruokaa menee ja paljon eikä olekaan ihme, ettei isosiskon ja pikkuveljen välillä ole pituudessa enää kuin kymmenisen senttiä. Painokin alkaa huidella samoissa lukemissa 😉

Ihana Tarvaspään Cafe Zoceria!

Ja koska pikkuveli on ottanut painoa varsin kunnioitettavat lukemat, on mulle kasvanut aivan huomaamatta valtavat olkalihakset ja uskomattoman staminan omaava (oikea) hauis 😉 En nyt välttämättä lähtisi jakelemaan tätä ”hanki lapsia – saat hauikset” treeniohjetta turuille ja toreille, mutta käsivarret on niin vahvat, että niillä saisi varmaan muserrettua auki Polpa-purkinkin 😉 Kyllähän tähän vuoteen on mahtunut kaikenlaisissa asennoissa kykkimistä ja kantamista. Oon joskus jopa spontaanisti naurahtanut itselleni, kuinka paljon kamaa voi köyttää kiinni yhteen aikuiseen ihmiseen, kun olen yksinäni ollut palaamassa rannalta bonus-kauppareissun kautta. Siinä mukana on keikkunut pieni Ikea-kassillinen hiekkaleluja, hoitolaukku, kaksi kauppakassia, leikkokukkakimppu, lapsi ja pikkurillistä litran vesipullo 😉 Minkäs sille mahtaa, kun on tämmöinen itsepäinen ja kärsimätön luonne. Kaksi reissua hissillä on absoluuttinen nou nou.

Isosiskon kanssa etsiskelin tosiaan netistä kaikenlaista tietoa ja faktaa vauvojen kehityksestä ja löytyipä mun hakuhistoriasta myös sellaisia x-vuotiaan päivärytmi– juttuja mielenkiinnon janon tyrehdyttämiseksi 😉 Joten tietenkin päätin, että pakkohan mun on sellainen teille kynäillä, tällä mun huikealla kahden lapsen kokemuksellani 😉 Joten kas tässä meidän esimerkkipäivä iloksenne! 🙂 Vaikka kuljetankin suvereenisti muksuja mukana kaikkialla missä menen, niin koen edes jonkinlaisesta päivärytmistä olevan suuren suurta hyötyä arjessa. Varsinkin silloin, kun lapset ovat pieniä. Jos ei muusta syystä, niin sitten siitä, että edes noin suurinpiirtein tietää milloin saa illalla itselleen sen pienen hengähdyshetken 😉 Me ollaan yritetty nitistää isosiskolle pieni tovi molempien vanhempien kanssa silloin, kun pikkuveli on mennyt nukkumaan. Toistaiseksi se on toiminut tosi hyvin ja huomaan, että isosiskokin odottaa meidän yhteistä aikaamme aina innokkaana. Silloin me levitellään esiin Frozenpalapelit ja tehdään niitä kiireettä yhdessä, ennen kuin mennään yhteiselle iltapalalle. Meidän päivissä riittää menemistä ilman sen kummempaa ”ohjelmaakin”, joten tämä jokailtainen rauhoittuminen yhdessä esikoisen kanssa on itseasiassa ollut aivan tosi mukavaa myös itselle 🙂

Meidän päivä voisi olla raffisti vaikka tällainen:

  • Herätys yleensä klo 07.00 mennessä: molempien lasten aamuhommat ja leikkiä isosiskon kanssa
  • Isosiskon vienti päiväkodille välillä 8.30-9.00 ja siitä ulos pikkuveli matkassa
  • Puistoilua, rannalla hengaamista ja mahdollinen kaupassa käynti ja kotiin ennen lounasta
  • Lounas klo 11.00 ja siitä unille
  • Päiväunet 11.30 – n.14.00
  • Välipala heräämisen jälkeen
  • Leikkiä sisällä tai ulkona, kotihommia yhdessä, kaupassa käynti tai seikkailu kaupungille
  • Isosiskoa hakemaan klo 16.00 mennessä
  • Päivällinen klo 17.00
  • Leikkiä sisällä tai ulkona
  • Iltavillit klo 19.00 😉
  • Pikkuveljen iltahommat klo 19.30 ja nukkumaan klo 20.00
  • Isosiskon iltahommat klo 20.00 ja nukkumaan klo 21.00

Toki me saatetaan käydä myös lounastreffeillä jossakin ulkona. Pikkuveli ei kuitenkaan enää nuku kovin hyvin rattaissa, joten otan välillä aina tietoisen riskin, että ulkona syöty lounas voi houkutella esiin Mr. Cranky Pantsin liian lyhyiksi jääneiden päiväunien muodossa 😉

Kiikarissa mahdollinen Mr. Cranky Pants

Meillä on ollut erilainen mutta aivan ihana, rennon leppoisa vuosi yhdessä. Ja jotenkin tuntuu hyvältä lopettaa tämä meidän yhteinen vuotemme nimenomaan kesään, jonka aikana pääsemme vielä mökkeilemään, seikkailemaan länsirannikolla, käymään Lintsillä ja Muumimaailmassa. Töihin palaaminenkin tuntuu ihan ookoolta, vaikka tiedän taas miten se tulee menemään. En nyt halua pilata keneltäkään mitään, mutta jos olet sellaisen ”niin sanotun normiajan” pois duunista (eli noin vuosi-ish) niin sen kotona olemisen unohtaa ehkä noin kahden ekan työviikon aikana. Dam-dam-daa. Hirvee pettymys eikö niin 😉 Mut se mikä on ihanaa, niin se, että kuluneen vuoden aikana oon saanut absoluuttisen etuoikeuden tutustua aivan uuteen ihmiseen! Pikkuveli on ihan huippu! Ja tiedän, että hän tulee rokkaamaan myös päiväkodissa vaikka se tuleekin alkuun olemaan meille (lähinnä minulle) hankalaa 😉

Joten, kuluneen vuoden kruunuksi, me pidimme pikkuveljelle ihanat pienet puutarhajuhlat kotimme pihalla. Onneksi uskallettiin ottaa riski ja koristella piha kunnolla vaikka aamun oli satanut ja muutama synkkä pilvi häilyi horisontissa. Plus, että täysin hulluna juhlaihmisenä olin tietenkin lähtenyt aivan laukalle (taas) Søstrene Grenessä ja ostanut sieltä kotiin kaikenlaista juhlakamaa, jotka olin luonnollisesti suunnitellut ripustavani pihallamme kasvavaan isoon hevoskastanjaan. (Vink vink: Søstrene Grenessä on vaikka mitä ihanaa juhliin, lahjaksi ja kotiin! Käy tsekkaamassa jos et ole vielä siellä käynyt!) Eikä juhlat ole juhlat ilman ilmapalloja. Varsin onnistunut pastellisävyinen ilmapallokattaus käytiin noutamassa tutusti Forumin Juhlamaailmasta. Mulle lastenjuhlien rakentaminen on aivan tajuttoman ihana henkireikä ja tulen tekemään näitä juhlia meille niin pitkään kun vain äidin kädenjälki kelpaa. Laittelin juhlista muuten Instan puolelle storyihin juttua, ne löytyvät myös tallennettuina Lapset – kohokohdista, jos haluat käydä vaklaamassa 🙂 Itsehän olen käynyt niitä kelailemassa siellä jo monen monituista kertaa, koska olen myös aavistuksen kreisi insta-story ihminen 😉

Mikäs siinä herkutellessa pupukakulla lähipiirin kesken. Tuon kakun muuten tein tällä kertaa Annin Uunissa vaalean vanilja-kakkupohjan ohjeella, linkkaan sen vielä tähän. Pohja oli juuri sopivan tukeva tymäköiden täytteiden kaveriksi, jotta pupun iso pyöreä maha pysyi muodossaan 🙂 Sisälle leipaisin yhdistelmän vadelma- ja cookies & cream mousseja. Päätin kuorruttaa kakun marsipaanilla, vaikka myös voikreemillä olisi saanut tehtyä kivan pinnan. Meillä kuitenkin tykätään marsipaanista koko perheen voimin, eikä sillä tule liiemmin kakkuja koristeltua, joten päädyin valitsemaan sen tähän kesäiseen komboon. Sokerimassakoristeetkin pysyivät hyvin kuosissa vaikka ilma oli todella kostea! Mähän jouduin lopulta lisäämään koristeet suoraan jääkaapissa kakkuun, jotta ne eivät lähmääntyisi. Molemmat muksut vetivät lopulta itsensä niin umpiväsyneiksi näissä juhlissa, että iltahommia piti aikaistaa miltei tunnilla. Mutta ihanaa meillä oli 🙂

Pupukakku. Tietenkin. Koska pupu on pikkuveljen lempilelu

Seuraavaksi tämä katras pakataan juhannuksen viettoon kesämökille, josta tulenkin sitten laittelemaan eetteriin seuraavat jutut. Eli takuuvarmaa leppoisaa kesäluettavaa on luvassa vaikka viimeisiä viikkoja (nyyyyh!) äitiyslomaa viedäänkin. Blogi kuitenkin jatkaa elämäänsä, vaikka meillä kaikilla kääntyy uusi lehti arjessa.

Onnea ihana perheen pienin miekkonen – on ollut etuoikeus seurata ensimmäistä vuottasi paraatipaikalta 🙂 No apua, nyt tuli ihan kyynel.

pus, Paula

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit