Jälleen huomasin syyllistyneeni siihen. Meillä oli tiedossa ihana vapaapäivän aamu ja suunnitelmissa leppoisa lounaspiknik koko perheen voimin Sibelius monumentin viereen. Ja koko edellisen illan laadin ihmeellistä muistilistaa pääni sisälle. Paikoitellen kävin jopa äänetöntä yksinpuhelua itseni kanssa: ”Aivan, sitten huomenna pikkuveljelle mukaan se uusi pillimuki, joten pitääkin muistaa pyöräyttää vielä tiskikone. Ja missäköhän on isosiskon retkitermari? Aamulla kyllä katson heti tuohon keittiön kulmakaappiin sisään, jos se olisi siellä. Ei, mutta kyllä mä pakkaan seuraavaksi hoitolaukun jo valmiiksi kokonaan, jos vaikka yö menee huonosti ja en aamulla muista mitään.” Mitä on tämä kummallinen surina pään sisällä? Tämä ihme pöhinä, joka raksuttaa aivan loputtomalta tuntuvaa to-do listaa aivojen poimuille odottamaan? Sitä, että ennakoi pyykkien- ja tiskienpesua, varmistaa, että ylihuomiselle on puhtaat ulkoilukamppeet päiväkodilla tai että vessapaperirulla vaikutti olevan jo lähes loppuun kulutettu, seuraava rulla täytyy muistaa ottaa jo kylppäriin odottelemaan hyvissä ajoin. Metatyötä ei huomaa kukaan. Se on sitä ihmeellistä näkymätöntä pöhinää sun pään sisällä: valmistelevaa työtä, jatkuvaa suunnittelua.

Heti alkuun; mä myönnän harrastavani metatyön tekemistä aivan valtavasti. Ja mä kutsun sitä todella monilla lempinimillä. Mulle metatyö on myös langoista kiinni pitämistä, arjen pyörittämistä, kodin pyörittämistä, arjen organisointia, elämän organisointia jne. ja mä en vain osaa kytkeä sitä aivojen jatkuvaa surinaa pois päältä. Lapset ovat ehdottomasti pahentaneet metatyön määrää mun päivissä 😉 Kyllä, syytän lapsia, koska aiemmin mun arjen pyörityksessä oli vain minä, mieheni ja pieni koira. Silloin metatyö rajoittui maksimissaan siihen, että muisti tarkistaa sujauttaneensa lempparihuulipunan laukkuun ennen kuin lähdettiin ulos. Lasten myötä arkeen hiippaili mukaan kahden muun ihmisen vaatehuolto, valtava määrä vauva- ja lapsikamaa, uusia arkirytmejä, jatkuvalta tuntuvaa ruokahuoltoa, päivien-, viikkojen- ja kuukausien jaksotusta, kehitysvaiheiden seuraamista, tulevaisuuden suunnittelua ja uuden oppimista 😉 Välillä mä oon ihan pyörällä päästäni siitä, mitä kaikkea mä olenkaan miettinyt päivän aikana, vaikka se ei ole vielä konkreettisesti näkyvissä missään. Mutta a-ha! Mä olenkin salakavalasti tehnyt uuden post-it lapun mun korteksille vaikkapa siitä, että näin kesän lähestyessä täytyykin muistaa pyöräyttää kirppisrundi käyntiin ja haarukoida paras viikko lähteä myymään pois pieneksi jäänyttä kesävaatetta viime kaudelta. Damn.

Metatyö on työtä suunnittelevaa tekemistä, ei siis vielä varsinaisen työn toteutusta.

Nyt te varmaan suututte, sillä kun etsiskelin metatyöstä googletellen lisätietoja, niin ainakin me kotosalla vanhempainvapaalla olevat tai ylipäätään perheelliset naiset näymme harrastavan metatyötä valtavan paljon. Ja pahasti näyttää sille, että tämä lapsiperhearki ja siihen liitetty metatyö, kaatuu enemmän kotona olevan vanhemman hoidettavaksi. Jos siis joitakin aiheesta laadittuja kirjoituksia on uskominen. Myös Jenny Lehtinen on kirjoittanut jo vuonna 2015 kuinka metatyö on jatkuvaa aivotyötä ja kuinka sen määrä salakavalasti kasvaa myös lapsen kasvaessa, ennen kuin lapsi itse kykenee ottamaan vastuuta itsestään. Snadisti ärsyttää tämmöinen sukupuolen ja perhe-elämän leimaaminen, mutta sitten taas toisaalta: kuinka monta kertaa viikossa mä kuulen aivan arkisen kysymyksen: ”Mitä meillä on tänään ruuaksi?” Niin tottahan mä olen sen miettinyt. Oikeastaan koko viikon safkat aina sunnuntaisin ja sen milloin ne tehdään, jottei hävikkiä pääsisi syntymään tai kenenkään ei tarvitsisi nälkahapoilla pyöriä kaupassa. Damn 😉

Rupesin sitten tässä pohdiskelemaan, että mitä mun maailmalle kävisi, jos vain lopettaisin metatyön tekemisen. Hmm. Ehkä eräänlainen haaste tässä pään sisäisen raksutuksen pois kytkemisessä on, että mä kuitenkin olen ihminen, joka rentoutuu tekemällä. Tiedän, tää on varmasti joillekin sama kuin heittäisin bensaa liekkeihin, mutta mulle sohvalla makaaminen on paikoitellen jopa ahdistavampaa kuin se, että saisin vain itsekseni puuhailla jotakin. Siksi musta on ajan saatossa kehittynyt se outo ihminen, joka ei nuku päiväunia, koska en vain osaa rentoutua kesken päivän pötkölleen. En edes kahden lapsen ja heidän pikkuvauva-päikkärivaiheiden jälkeenkään 😉 Kyllä, mä olen myös se mutsi, joka ei ole nukkunut vauva kainalossa päikkäreitä. Kehtaanko edes myöntää, että olen tämän pienen kiepille heittäytyneen ihmisen vierestä luikerrellut vapauteen, hiivuttanut varovasti käden pienen hikisen korvan alta pois ja hiippaillut maalaamaan ikkunalautoja (ja samalla laulanut Gloria Estefania) 😉

Mulle parasta rentoutumista (kirjoittamisen lisäksi 😉 ) on vaikka kaapin sisälmyksien järjestely. Aijaijai – muistan joskus sinkkuvuosinani istuneeni yöhön myöhään (kyllä, tämä tarina on taivaan tosi!!) kaappini edessä lattialla polvillani, viinilasi vieressä, musiikki kuulokkeissa ja järjestelleeni tavaroitani erilaisiin laatikoihin. Oon saanut lähes samanlaiset kiksit kun jouduin keksimään, miten pikkuveljen vaatteet saadaan mahdutettua isosiskon pieneen vaatekaappiin sisään. Jee! Laatikot kehiin ja järjestelemään. Myös tämän kaiken suunnittelu oli aivan ihanaa. Nice – huomenna on järjestelypäivä, laatikot Ikealla vartovat noutoa ja vaatteetkin ovat siisteissä pinoissa viikattuina, valmiina pujahtamaan uuteen säilytyspaikkaansa. Toki mä istun sohvallakin. Yleensä sitten, kun olen varma, ettei kukaan tule huutamaan ”Äitiiiiiiiiiiiiii!!!” tai muuten vain kilju naama punaisena siinä hoosiannaa vieressä. Eli luonnollisesti tämä hetki koittaa, kun kuopus makaa illalla sängyssään unten mailla ja esikoinen saa ottaa hetken ruutuaikaa 😉

Metatyön katalysaattorit

Jos olen oikein rehellinen itselleni, niin mun metatyö ei rajoitu ainoastaan kotiin. Mä teen sitä jonkin verran myös töissä. Ja sitten kun sinne työpaikalle taas palaan, eli avaan kannettavan tässä keittiön pöydän ääressä ;), niin tiedän pamauttavani metatyötä ilmoille jonkin verran. Miksi? No koska olen jo nyt alkanut kevyesti suunnitella kuinka kauan kestää kaikkien rästiin jääneiden pakollisten koulutusten suorittaminen, jotta saan edes luvalla tehdä töitä ja tarttua hommiin 🙂 Töissä metatyön tekeminen on kyllä hankalampaa, sillä joitakin asioita ei vain voi tai edes kannata liikaa suunnitella etukäteen. Töissä on yleensä liikaa muuttujia, joihin ei voi vaikuttaa itse. Kuten vaikka kollegoiden työtilanne tai projektien aikataulut tai yllättävät muutokset henkilöstössä. Niinpä lausahdus ”Huomenna teen tähän muuten sitten vielä sen yhden jutun” voi tarkoittaakin, että huomenna minä en itseasiassa ehdikään tehdä tätä ollenkaan tai katson sitä aivan eri silmin, kuin mitä olin ajatellut eilen. Siispä melkoisen surkeaa metatyön suorittamista 😉

Mun yhden kaverin mielestä on jonkin verran ärsyttävää, että tälle loputtomalle arjen suunnittelulle on olemassa jokin ihan oma sana. Mä ymmärrän sen kyllä. Ja sitten kun jotain tunnistetaan ilmiöksi ja sitä voidaan kutsua jollakin termillä, niin sitä voi alkaa tutkia. Ja sitten huomataan, että kenen harteille se arjen justeeraaminen sitten tuppaa kaatumaan. Mä haluaisin kyllä naivisti uskoa, ettei sukupuolella olisi tässä hommassa mitään merkitystä ja että kenties meillä on vaan erilaiset tavat suorittaa metatyötä. Meidän neliöissä on valitettavasti kaksi metatyöläistä, nimittäin mun mieskin on semi-neuroottinen tulevaisuuden suunnittelija 😉 Tavallaan ihailen joidenkin perheiden boheemia otetta elämään ja eräänlaista huolettomuutta, mutta toisaalta en voisi ikinä ottaa vastaan esimerkiksi monen viikon kesälomaa ilman yhtäkään siihen liittyvää suunnitelmaa. Mä tarvitsen jonkinlaiset raamit; milloin ollaan mökillä, mennäänkö Muumimaailmaan ja loppuuko loma Helsingissä Lintsille? Uskon, että tietynasteinen suunnitelmallisuus voi kyllä tehdä asioista sujuvampia arjen tiimellyksessä, mutta varmasti löytyy myös tilanteita, joissa metatyö on säästänyt sulta ehkä vain minuutin aikaa. Tai ei yhtään. Tai sen hyötyä ei voi edes fiksulla tavalla mitata. Se on vaan se tunne, että oot suunnitellut just jotain äärimmäisen merkityksellistä jota ilman mistään ei vain tulisi mitään 😉

Henkilökohtaisesti tiedän, etten mä pysty luopumaan metatyön tekemisestä. Toisaalta mä tykkään aivan liikaa suunnitella ja olla hyvin varautunut tulevaan ja se vain on mun luonteessa. Enkä mä koe sitä aina edes rasittavana – päinvastoin! Mun lemppari metatyötä on ehdottomasti kaikenlaisten juhlien suunnittelu. Mä voisin uppoutua siihen hommaan tuntikaupalla ja monta päivää putkeen. Oon jo nyt piirrellyt pikkuveljen synttärikakun hahmotelman paperille ja tsekannut kalenterista päivän, jolloin voidaan tehdä metroseikkailu Espoon Confetti-myymälään hankkimaan oikean kokoisia pursotuspusseja sekä kaulintamassaa 😉 Mut faktahan on se, ettei kukaan mene rikki siitä, ettei kaikki pyykki riipukaan puhtoisena kaapissa. Tai, että lapsi meneekin päiväkodille eilisten kuraleikkien tahrimissa ulkovaatteissa, koska et saanut pyykkiä koneeseen oikeaan aikaan vaikka oli pyhä tarkoitus tehdä niin. Mulle toinen lapsi on tuonut hurjan paljon enemmän rentoutta elämään ja vaikka olen edelleenkin hyvin organisoitunut ja pyöritän mun sisäistä post-it lappua pään sisällä, en silti jaksa ottaa kierroksia siitä, onko se OK vai ei. Mun kotona kukaan ei toisaalta vaadi, että mä olisin ainoana tilanteen tasalla. Ja mikä tärkeintä, mun kotona olemista ja sen eteen tekemistä arvostetaan. Uskallan väittää, että metatyö muodostuu ongelmaksi juuri silloin, jos tuntuu, ettei kukaan arvosta sun kodin tai lasten hyväksi tekemää työtä tai ottaa itsestäänselvyytenä, että vain yksi ihminen suunnittelee ja hoitaa käytännössä kaiken. Eiköhän tuosta aiheesta saa silloin helposti käyntiin melkoisen mehukkaita riitoja.

Mulle metatyö on katkeransuloista. Joskus mietin, että olisihan se siistiä tehdä jokin ihmiskoe. Lopettaa tämä jatkuva suunnittelu ja vaan antaa asioiden tapahtua. Mut sitten tiedän jo etukäteen, että ahdistuisin aivan valtavasti ja varmaan parin tunnin joutenolon päätteeksi menisin paniikissa pyörittämään ainakin pyykkejä koneeseen 😉 Mulle ei siten koskaan toimisi metatyön lopettaminen. Mutta mä olen keksinyt itselleni hyviä tuuletusaukkoja, jolloin saa taukoa perhe-elämän pyöritykseen. Mulle se on ystävien ja perheen näkeminen, lenkkeily ja myös tämä blogi. Ja tietenkin kohtuullisen ekstroverttinä ihmisinä mulle ei tuota hankaluuksia avata suutani, jos jokin asia pännii. Ihan vaikka sitten se, jos tuntisin, että mä olen ainoa, jonka vastuulla on muistaa, että ens viikon perjantaina päiväkodilla vietetään värikästä päivää ja kaikkien lasten pitäisi pukeutua punaiseen. Ja enhän mä muistanut, ei muistanut mun mieskään ja sinä ainoana päivänä, kun tämä meidän pinkki-prinsessamme meni päiväkodille mustissa leggareissa ja keltaisessa paidassa, oli kaikilla muilla tietenkin sitä punaista ;). Oh well.

Mä en halua vähätellä metatyön rasittavuutta lainkaan. Kyllä se voikin olla. Ja uskon, että kun mä olen palannut duuniin ja mun aivoista pitää irrottaa vielä jokin poimu miettimään niitä työjuttujakin, niin ei mun post-it lappu tule mitenkään kestämään menossa mukana. Ehkä mä silloin upgreidaan sen kokonaiseksi muistivihoksi 😉

Leppoisaa viikonloppua, vähemmän stressiä – enemmän sinua!

pus, Paula

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit