Ihana kesä kolkuttelee ovella: henkäyksen keveitä mekkoja, kimaltavia sandaaleja ja värikkäitä shortseja. Vai sittenkin makkarankuoren piukeita puristavia vaatteita, liian pieneksi jääneitä kenkiä ja paitoja, joissa napinlävet venyvät pois paikoiltaan? Taas ”se aika vuodesta” koittaa, kun moni meistä raahaa esiin sen ahdistavan satsin pieneksi jääneitä ja huonosti istuvia vaatteita. Niitä, joihin on viimeksi mahtunut silloin, kun vauvamasu oli vielä kaukainen piste tulevaisuudessa. Joitakin ei edes kehtaa änkeä päälleen, osan kohdalla tekee nöyryyttävän retken peilin eteen; ei, ei tänäkään vuonna. Tai muistelee, että ”Ai niin – tää oli aivan ihana! Milloinkohan mä taas mahdun tähän?” Tässä sitä mennään, kohta vuoden päivät synnytyksestä, eikä tietoakaan siitä, että mahtuisin raskautta edeltäneeseen vaatekokooni sisään. Mun kroppa on vaan totaalisesti muuttunut.

Myönnän rehellisesti ihmetelleeni itsekin sitä kuinka järkälemäisen suureksi mun toinen raskausvatsani kasvoi. Siis todella suureksi. Esikoisen kohdalla lisäkiloja ja ekstrasenttejä kertyi maltillisesti reilun kymmenen kilon verran. Mulla oli myös hyvä kunto pohjalla, kestävyyttä pitkistä juoksulenkeistä ja piukeat vatsalihakset valmiina väistymään pois kasvavan mahan tieltä. Joskus katselen vanhoja videoita, joissa painelen menemään kolmikuinen vauva sylissä mun uusissa Leviksissä, jotka ehdin hankkia just ennen raskaustestiä. Mutta tämä toinen… No, mitä sanoisin 🙂 Raskausfarkut kaivelin esiin jo raskausviikolla 8 ja käytin niitä pitkälle vauvan syntymän jälkeenkin. Olisinkohan luopunut niistä siinä vaiheessa kun poika oli puolisen vuotta vanha…? 🙂 Kiloja toisessa raskaudessa kertyi lähemmäs 20 ja senttejä valtavasti. Enkä mä ole ollut yksin tämän havaintoni kanssa. Pikaisen gallupin jälkeen kaikki mun kaveripiirin tupla- tai tripla mamat ❤️ ovat huomanneet olleensa paljon isokokoisempia raskausaikana verrattuna esikoiseen. Muistan edelleen kuinka voin viimeiset viikot erittäin tuhdisti ja vaadin saada heti kalenteriin merkinnän käynnistyksestä, kun vauvaa ei kuulunut laskettuna aikana. Ja sieltähän se pieni mies sitten vihdoin saapui: päivää ennen aikataulutettua käynnistystä – aivan kuten isosiskonsakin. Huh! 🙂

Tässä oli vielä lähes kaksi kuukautta raskautta jäljellä…

Matkaa raskautta edeltäneeseen lähtöpainoon on edelleen melkein kuusi kiloa ja ehkä se lähtöpainokin oli valmiiksi jo vähän ylälaidassa 😉 Ainakin se oli enemmän kuin mistä esikoisen kohdalla lähdettiin liikkeelle. Esikoisen jälkeen lenkkipoluille ei tullut lähdettyä ihan samalla innolla kuin aiemmin ja jossain siinä ennen tytön toista ikävuotta kuntosalikorttikin jäi pitkäaikaisesti kuivumaan. Kuntosalitreenin tilalle sniikkaili huomattavasti vähemmän kehoa rasittavat vaunulenkit perheen kesken. Tästä huolimatta olin kuitenkin normaalipainoinen ja keskiverrossa kunnossa, kun seuraava raskaus koitti. Eikä mulla ole tämän perusteella pienintäkään hajua, miksi tämä toinen lapsi kurittaa kehoa niin paljon enemmän ja jättää tämmöisen löysän repun tähän vyötäisille 😉 Mutta jos te nyt luulitte, että tästä tulee seuraavaksi jokin teräksenkova jumppa-päivitys, niin olette todella väärässä 😉

Mä olen aiemminkin kirjoittanut lempeästä palautumisesta raskauden jälkeen. Ja vannon entistä enemmän sen nimiin. Suuriltaosin siksi, että tämä toinen vauvan syntymään johtanut raskaus jätti jälkeensä ison erkauman, jota palauttelin takaisin kiinni lopulta kahdeksan kuukauden ajan. Työstin itse nimeämääni ”erkauma-jumppaa” viisi kertaa viikossa, aina lasten mentyä nukkumaan, maanantaista perjantaihin. Se vei kaksikymmentä minuuttia kerrallaan. Minä siis ähelsin erkaumaa kiinni yli sata tuntia elämästäni 😉 Erkauma on oikeasti tosi tärkeä juttu hoitaa kuntoon. Sehän on pahimmillaan valtava kuilu vatsalihasten välillä ja jos se ei palaudu (tai sitä ei palauta), niin sun keskivartalo on hutera ja voimaton kuin keskeltä katkennut nakki 😉 Siinä ei paljoa mukeloita nostella, käydä lenkillä tai juosta ympäri HopLoppia 😉 Tai pahimmillaan juostaan vielä pissit housussakin, koska hoitamattomaan erkaumaan voi kätevästi yhdistää myös lantiopohjan löysistyneet lihakset, jotka nekin aiheuttavat pitkän tähtäimen hallaa hoitamattomina. Joten kyllä, raskauden jälkeen on erittäin tärkeää myös palautua ja ottaa aikaa pitkällä tähtäimellä tapahtuvaan kuntoutumiseen, itselleen parhaiten sopivalla tavalla.

7 viikkoinen jäbä

Vaikka erkauma tuli kuntoon niin tämä ihosäkki sen sijaan ei vaikuta olevan menossa minnekään. Mitä se oikein on? No sitä itseäänhän se eli ihoa. Ja jotain kummaa pullaa, jota saa rutistettua kunnon määrän käsien väliin. On siellä alla lihaksiakin, ne vaan vähän ujostelee ja piilottelee sen pullan alla. Tunnen hyvin, että vatsalihakset ovat taas omilla paikoillaan ja varsin napakoina pitämässä keskivartaloa tiukkana toteemina.

Silti alavatsa pömpöttää kuin olisin kolmannella kuulla raskaana.

Tottakai mä googlasin esikoisen kohdalla, milloin ihmiset ovat noin suurin piirtein mahtuneet takaisin vanhoihin farkkuihinsa. Koska olisin tekopyhä, jos väittäisin muuta. Ekaa kertaa synnyttäneenä mua kiinnosti aivan kamalasti tietää, oliko mulla mitään tsäänssiä vielä mahtua mun raskautta edeltäneeseen lempimekkoon, koska en millään haluaisi luopua siitä. Lisäksi mua jännitti ihan kamalan paljon, millainen uusi fyysinen minä musta lopulta kuoriutuisi esiin raskauden ja imetyksen päätteeksi. Myönnän, että silloin mua pelotti ihan hirvittävästi hyväksyä, että mun kroppa muuttuisi pysyvästi toisenlaiseksi. Ja sitten kävi niin, että lähes poikkeuksetta löytämäni keskustelupalstojen palautumis-tarinat olivat melkoisen lannistavia, enimmäkseen laihtumiseen liittyviä eikä osa vaikuttanut edes olevan tältä planeetalta: Joku oli jättänyt kertomansa mukaan kaikki sentit ja kilot samantien synnärille ja kävellyt vanhoissa farkuissaan ovista ulos. Joku toinen taas oli maagisesti viilannut tiehensä leventyneen lantion synnytyksen jälkeen ja laihduttanut itsensä väkisin samaan vaatekokoon kuin ennen raskautta. Löytyi paljon laiskuudesta syytteleviä, pullan syönnin totaalikieltäytyjiä ja erittäin nälkäisiä treenivinkkien jakelijoita, jotka osasivat kertoa missä asennossa sai parhaiten paukutettua terästä berberiin. Harva oli toisilleen myötätuntoinen tai osoittivat minkäänlaista tukea siihen, jos oma muuttunut minäkuva nostatti mustia pilviä pään sisälle tai jos palautumisen hitaus lannisti reissuja peilin eteen. Jos mä oisin mennyt lukemaan näitä juttuja nyt tän toisen synnytyksen jälkeen, olisin voinut varmaan vetää itseni samantien vessasta 😉 Niin vähän armoa uudelle kropalleen tuntui tuoreet äidit osakseen saavan. Mutta pikkuveljen synnyttyä en oikeastaan jaksanut enää stressata vanhaan muottiin palaamisesta. Koska ylipäätään se ”vanha muotti” oli muotti ennen yhtäkään raskautta ja synnytystä. Mä tiedän aivan liian hyvin, etten mä voi enää resetoida itseäni takaisin siihen lähtötilanteeseen eli vuoteen 2015; aikaan ennen kuin olin ollut vielä kertaakaan raskaana. Aikaan, jolloin mun kroppaa ei ollut vielä kurittanut yli kahden vuoden yhteenlaskettu odottava aika. Mä en edes halua tehdä niin.

Siinäpä sitä löllöä…!

Mun lantio on leveä kuin ladonovi, vyötärö etsii edelleen uutta kokoaan ja oikeastaan kaikki tässä etu- ja takapuolella ovat valuneet reilusti kohti maanpintaa 🙂 Riippuvaa nahkaa voi puristaa monta nyrkillistä milloin mistäkin asanasta. Sormiin on jäänyt jumiin nestettä niin, etten ole voinut käyttää kihla-ja vihkisormuksia enää ollenkaan. Ne jäivät Iittalan vitriini-kuution sisälle jo viimeisen raskauskolmanneksen aikana. Jalan koko ja muoto ovat oikeastaan ainoa kohta mun kropasta, joihin nämä mun raskaudet eivät ole vaikuttaneet lainkaan. Siitä olen tosi iloinen, koska mä olen rakentanut ihanan idyllisen kenkäkokoelman, josta luopuminen olisi tuntunut pienenä pistona sydämessä. Mut olisiko sekään ollut maailmanloppu? No ei tietenkään 🙂

Tottakai on vienyt aikaa hyväksyä kahden lapsen muuttama minä. Niin henkisesti mutta erityisesti myös fyysisesti. Raskaana oleminen ja synnyttäminen ovat valtavia ponnistuksia. Edelleenkin mua ihmetyttää, miten ikinä mun kropan sisältä on tullut esiin kaksi parkuvaa elämää. Olisi tosi outoa, jos siitä ei jäisi niin mitään merkkiä mihinkään. Ensin sitä on kasvattanut sisälleen uuden elimen ja siihen kiinni lapsen, lisännyt vesi- ja verivarantoja, rakentanut törmäyssuojaa lantion seudulle ja sitten kaiken finaalina lähtee puskemaan keilapalloa ulos neulansilmän kokoisesta reiästä 😉 Kyllä siinä muutaman sentin mittainen matka tuntuu aivan siltä, kuin juoksisi neljättä maratonia putkeen ilman yhtäkään huoltopistettä 😉 Jokaisen kroppa on kuitenkin jokaisen oma. Ja jokainen meistä palautuu omalla tavallaan ja omannäköisekseen. Toivottavasti missään ei ole olemassa mitään kuvakirjaa siitä, miltä synnyttäneen äidin pitäisi näyttää. Mä näytän tällähetkellä tältä ja mun palautuminen on edelleen kesken.

Hemmetti kuinka välillä minäkin erehdyn katselemaan näitä median esittelemiä gasellimaisen kauniita ”juuri synnyttäneitä” naisia, joiden iho hohkaa täydellisesti päivettyneenä ja tuore äiti makaa liikkumattomana paikoillaan siemailemassa moktailia jonkin uima-altaan reunalla 😀 Kaukana näkyy olevan maksaläiskittynyt hormoni-iho, maidon nousun aikaansaama pinkeä paine rinnoissa ja no, se vauva, joka tästä täydellisen treenatusta naisesta on juuri lentänyt korkin lailla ulos 😉 Äh. Oon jo harjoitellut mielessäni monta puhetta mun lapsille mediakriittisyydestä mut sitten menen itse hetkeksi harmistumaan, että perhana toi nainen on upee ja synnyttänyt vain kuukausi sitten. Ja sitten äkkiä havahdun tajuamaan, ettei aivan kaikki omilla silmillä nähty ole totta. Tai, että juuri tuo elämä voi olla totta vain hyvin kapealle prosentille meistä kaikista. Kauneus on todella täysin katsojan silmissä ja varmasti jokaisella meistä on aivan omanlaisensa käsitys kauneudesta. Juuri synnyttäneelle ja raskaudesta palautuvalle oma muuttunut minäkuva voi olla tosi herkkä asia. Ihan suotta sitä kuormittaa vertailemalla itseään alati muihin tai nauraa hermostuneesti mukana, kun joku heittää vitsiä bikinikauden lähestymisestä. Kun esikoisen imetys loppui 11:n kuukauden putken jälkeen tajusin, ettei yhdetkään mun rintsikoista enää istuneet. Ja se johtui täysin siitä, että tämä pieni ihmispötkylä oli imenyt ne voimakkaasti kohti napaa. Jonkin aikaa siinä harmittelin riipahtaneita rintoja kunnes tajusin, että hitsi vie – mitä sitten? Mä just ruokin mun oman lapseni elämän alkuun ja kaupat ovat täynnä uusia alusvaatteita. Joten ei muuta kuin lompakko messiin ja vuosituhannen parasta investointia tekemään: uusia, ihania alusvaatesettejä uudelle muuttuneelle minulle! 🙂

Mun mielestä on ehdottoman tärkeää tuntea olonsa hyväksi, kauniiksi ja pysyä terveenä. Omalla terveydellään ei koskaan pidä leikkiä. Mä olen kirjoittanut aiemmin siitä kuinka menetin mun faijan niinkin kansanomaiselle taudille kuin diabetes. Ja vaikka hän lopulta liukui ajasta ikuisuuteen laihana kuin oljenkorsi, säilyy mun veressä aina merkki tästä taudista. En yhtään halua ärsyttää jotakin nukkuvaa geeniä sillä, että heittäytyisin aivan ranttaliksi ruokavalion suhteen tai jättäisin pysyvästi lenkkitossut naulaan. Mä haluan ehdottomasti olla aktiivinen äiti: haluan pystyä juoksemaan lasteni perässä, kiipeilemään puissa ja leikkimään hippaa. Haluan palautua jonkinlaiseen juoksukuntoon ja tuntea itseni olevan fyysisesti hyvässä kunnossa. Mä todennäköisesti vaan teen sen sellainen alavatsapömppö messissä 😉 Ja jos vain voisin ikinä määrätä jostain niin haluaisin, ettei mun lapset olisi koskaan epävarmoja siitä, millaisia he ovat ja miltä he näyttävät. Tai erehtyisivät luulemaan, että pitäisi olla pyöreämpi pylly, litteämpi vatsa tai lihaksikkaammat käsivarret, jotta sopii joukkoon. Hyvä itsetunto tulee olemaan mun vanhemmuuden tärkein oppi lapsille (…ja siinä samalla pidän huolen, että noudatan tätä oppiani myös itse) ❤️

Angry Birds puisto Leppävaarassa

Tiedän miltä tuntuu, kun joutuu hyvästelemään sen entisen lempimekon. Mä olen tehnyt sen useita kertoja ja usein lähes itku silmässä. Jostakin syystä mä kuulun siihen osaan väestöä, joka osaa kasvattaa todella paljon tunnesiteitä vaatteisiin. Mä muistan aina todella hyvin missä mä olen pitänyt sitä vaatetta tai mistä olen sen hankkinut. Erityisen kipeältä on tuntunut luopua vaatteista, joita on löydetty yhteisiltä matkoilta tai joihin sisältyy muita ihania muistoja. Oikeastaan vasta näin miltei nelikymppisenä olen onnistunut kääntämään sekä kulutustottumustani että ostamisesta aiheutuvaa euforian tunnetta enemmän siihen, että näenkö itseni oikeasti käyttämässä tätä vaatetta vai en? Näytänkö mä siinä omasta mielestäni hyvältä? Kestääkö tämä aikaa ja keksinkö sille useita käyttötarkoituksia? Kun oivalsin, että mun vaatekomerossa roikkuu edelleen vaatteita, jotka eivät ole olleet koskaan mun päällä, pistin samantien kirppisrundin pystyyn. Samaan kirppisläjään menivät myös muutamat kotelomekot, joissa ei alunperinkään pystynyt kunnolla hengittämään ja pari paitaa, joita huomasin jatkuvasti nykiväni jostakin kulmasta, kun ne olivat mun päällä. Ja kyllä, myös se ihana Pariisin Galeries Lafayette tavaratalosta hankkimani ihana mintunvihreä kellohelmainen kesämekko sai uuden kodin muualta. Kun vaatekaappi on täynnä vaatteita, joissa on aina hyvä olla, ei siihen katsominen ahdista missään vaiheessa. Suosittelen myös tekemään lopulliset bänät pelkkiin vaatekokoihin tuijottamisesta. Mulla ainakin vaatekoko vaihtelee hyvin paljon brändien ja leikkausten mukaan. Mulle ei ole mitään väliä, onko vaate kokoa S, M, L tai XL – kunhan se istuu hyvin.

Mä rakastuin toissakesänä Dancing Leopardin punaiseen kietaisumekkoon niin palavasti, että painelin se päällä aivan tämän toisen raskauden viimeisille viikoille asti. Ei, se ei mahtunut enää kiinni mutta damn – mä näytin omasta mielestäni hyvältä 😉 On ollut ihanaa kaivella se taas esiin komerosta koska tiedän, että se tulee taas näyttämään mun päällä hyvältä. Ja mikä tärkeintä, siinä on todella mukavaa olla! Mä neuvoisinkin jokaista meistä tekemään itselleen palveluksen ja antamaan itselleen luvan kiintyä vain sellaisiin vaatteisiin, joissa on vain ja ainoastaan hyvä olla. Lisäelementteinä tähän pääteemaan voisi yhdistää myös: näytän samalla täydelliseltä boss ladylta ja näytän tässä vaatteessa siltä, että voin ottaa vastaan ihan mitä vaan. Mä ihailen muotia ja mä tykkään tosi monista tyyleistä, mutta myönnän myös itselleni, ettei kaikki viimeisimmät villitykset ole välttämättä kuitenkaan ihan se mun omin juttu. Jollekin toiselle ne saattavat olla aivan timanttisia!

Ihana tanssiva leopardi 😉

Mun mielestä ehdottomasti kaikista kauneinta mitä voit ikinä pukea päällesi on hyvä itsetunto! Ja se näkyy susta aina: vaikka sulla ois miljoonan dollarin mekko päällä tai kotiverkkarit tai täydellinen treenattu etureisi tai mahamakkaroita. Ihan turhaan sitä vertailee itseään johonkuhun toiseen tai jonkun toisen elämään tai lannistuu siitä, miten joku toinen täysin tuntematon ihminen on palautunut raskaudesta. Ja sitten ruoskii itseään jo valmiiksi siitä, että kesällä tulee kuitenkin herkuteltua enemmän kuin tavallisesti. Mä en sataprosenttisella varmuudella ole se mutsi, joka tulee jätskikiskalle muksujen kanssa ja kieltäytyy syömästä omaa jätskipalloa. Ja mä tulen sataprosenttisella varmuudella olemaan se mutsi, joka hengaa rannalla iloisesti bikineissä 😉 Ihan sama, mitä tuntemattomat ihmiset on siitä mieltä 🙂

Lämpimiä kelejä odotellessa! Lempeyttä palautumiseen – oot upee!

pus, Paula

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit