Eräänä päivänä istuin esikoisen kanssa hänen huoneessaan rakentamassa palapeliä, kun pikkuveli kompuroi paikalle. Hän alkoi lappaa toisella kädellä pieniä palapelin paloja suuhunsa, esikoinen alkaa kiljua tästä harmistuneena ja pikkuveli vastaa siirtymällä leikkikeittiöön paukuttamaan kattiloita. Kohta emalinen leikkikattila lentää lattiaan ja sen kansi rutistaa alleen isosiskon sormet. ”Äitiiiiiiii!!!” Esikoinen huutaa ja pitelee kättänsä. Mä nappaan pikkuveljen irti keittiöstä, jolloin mustasukkainen isosisko tunkee poikittain syliin istumaan. Molemmat rimpuilevat mussa kiinni hetken kunnes pikkuveli keksii puristaa isosiskon ohuita hiuksia tiukasti nyrkkiin. Uudestaan: ”Äitiiiiii!!!” ja irroitetaan pikkuveljen nahkean pulleat sormet esikoisen hiuksista. Pikkuveljen pieni, pyöreä takamus katoaa ripeästi kontaten huoneesta ulos. Ja hetken päästä kuuluu valtava kumaus. Siellä se jäbä on tietenkin takaraivo tatamissa, kädet levällään lattialla ja itkuhuutaa naama rutussa. Mitä lie taas ehtinyt tapahtua sillä välin, kun kasasin kuolaisia palapelinpaloja takaisin laatikkoon lastenhuoneessa.

Kaks ihanaa

Kaksi lasta on valtava onni. Yksikin on. Enkä vaihtaisi näitä kahta tyyppiä enää siihen elämään mitä se oli ennen lapsia. Musta on ihanaa seurata sisarussuhteen syntyä, kinastelua, nahinaa ja näiden kahden omia juttuja joita on alkanut jo muodostua ihan siitä hetkestä, kun pikkuveli tuli kotiin synnäriltä. En olisi voinut uskoakaan, että kolmevuotias ja kymmenkuinen keksivät oikeasti jo omia, lyhyitä leikkejä. Ja hönö-nauravat toisilleen. Ja että heillä on aivan omanlaiset naurut 🙂 Pikkuveli suorastaan ulvoo siskonsa vitseille. Huomaan, että pikkuveli käy myös ahkerasti hakemassa siskoaan leikkimään, vaikka ei osaakaan sitä ääneen vielä sanoa. Ja kun päiväkotipäivä päättyy ja sisko tulee kotiin, leviää pikkuveljen kasvoille hymy, jota ei voi feikata. Se on varmasti pienen kuopuksen paras hetki päivässä.

Mä oon jo aiemmin kertonut kokemuksista, jotka ovat ohjanneet mun elämää ja tehneet musta sellaisen mitä olen tänään. Mulla on oikeasti todella onnekas tilanne, koska mulla on kaksi tervettä lasta, jotka mulle suotiin monien pettymysten päätteeksi. Ja vaikka mun oma suku on kutistunut niin mikrominipieneksi, että mahduttais kaikki seisomaan yhdelle neliölle, niin oon ollut vielä tupla-onnekas saadessani mun miehen kautta paljon ihania, uusia sukulaisia. Niiden kanssa me ei sitten enää mahdutakaan samalle neliölle, hyvä että edes samaan huusholliin 😉 Tämä yhteinen rykmentti ihmisiä on aivan valtavan innoissaan näistä muksuista, meidän vanhempien lisäksi, ja myötäelää meidän arkea. Se on ihanaa.

Joo, meidän arki on todella raskasta just nyt. Mutta olisi outoa, jos se ei olisi. Meillä on kuitenkin kaksi alle kouluikäistä pientä lasta, jotka juoksuttavat molempia vanhempiaan ympäri kämppää, maita ja mantuja joka päivä.

Kun mä tulin ekaa kertaa äidiksi oli ihanaa harjoitella uutta arkea vain yhden lapsen kanssa. Koska mun oma suku on tosiaan niin tavattoman pieni ja omat isovanhemmatkin jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen vuosikymmeniä aiemmin, sain kaiken lastenhoitoon liittyvän perimätiedon siskoltani, äidiltäni ja anopiltani. Kukaan ei missään vaiheessa tyrkyttänyt omaa näkemystään tai laukonut totuuksia lastenhoidosta, vaan jokainen antoi meidän erehtyä ja oppia ihan itse. Se toimi mulle tosi hyvin! Mähän en ollut koskaan aiemmin edes pidellyt niin pientä vauvaa sylissäni, kuin mitä tyttöni oli. En osannut pukea, vaihtaa vaippaa, putsata tuttipulloja tai edes arvata, mikä niistä ruokakaupan lukuisista vaippapakettivaihtoehdoista pitäisi hankkia himaan. Olinkohan edes koskaan käynyt siellä ”vauva käytävällä” aiemmin? Tuskin. Tytön kanssa me sitten koimme kaiken uuden; ekat flunssat ja vatsataudit, lääkkeiden antamisen, puhtaana pitämisen, syöttämisen, sormiruokailun, kakomiset, pulautukset, kävelemään oppimisen, puhumisen harjoittamisen, kiukkukohtausten hanskaamisen, potkupyöräilyn…kaiken! Ja kun pikkuveli lyöttäytyi meidän arkeen mukaan tuntui aluksi, että menin ekat kuukaudet aivan autopilotilla. Tsippadippadii – tuosta vaan uusi vaippa, ruokaa luukusta sisään ja unta palloon. Oli armollinen tunne tajuta heti, että mullahan on jo repullinen eväitä valmiina pienen vauvan hoitoon ja jo valmiiksi sensitiivinen korva yöheräilyihin.

Pikkuveli syntyi juuri kesän keskellä juhannuspäivänä. Niinpä meillä oli heti edessä viikkojen loma yhdessä. Mutta mun on pakko myöntää: musta tuntui, etten päässyt alkuviikkoina keskittymään vauvaan lainkaan. Olin jotenkin hirvittävän kiinni vielä arjessa, jossa oli vain yksi lapsi ja kesti hetken ymmärtää, että nyt niitä tosiaan on kaksi. Isosisko halusi mennä ulos leikkimään, potkuttelemaan pyörällä, tekemään hiekkakakkuja rannalle aivan niinkuin ennenkin ja minä halusin mennä myös, mutta kas vain – pikkuveli ei viihtynytkään leppoisasti vaunukopassa pötköttelemässä. Hän halusi olla sylissä. Jos ei ihan koko ajan niin lähes 😉 Koska aivan niin, hänhän on tosiaan vastasyntynyt! Monen monituista kertaa tuntui, että isosisko joutui luopumaan jostain siksi, että äidin pitikin jäädä kotiin veljen kanssa tai parkkeerata istumaan vauva sylissä pihalle hevoskastanjan alle. Esikoinen oppi kyllä nopeasti kääntämään suupielet alaspäin harmistuksesta ja tajusi heti alleviivata, että leikkeihin kaivattiin aina nimenomaan äitiä, vaikka iskä olisi ollut vieressä vapaana. Oikeastaan ryhdyin jossain kohtaa varovaisesti odottamaan, että päiväkotiarki alkaisi, jotta mä pääsisin rauhoittumaan kotiin vauvan kanssa ja tutustumaan häneen. Se oli ensimmäinen ero, jonka laitoin merkille meidän uudessa kahden lapsen arjessa.

Toinen merkittävä ero entiseen oli oikeastaan ihan vain se toinen lapsi 😉 En tiedä onko tää vain mun oma houruinen huomio, mutta ihan kuin pikkuveli ymmärtäisi olevansa se nuorempi sisarus ja siten hänen on toisaalta sopeuduttava moniin asioihin salamannopeasti ja toisaalta pidettävä itsestään hieman kovempaa meteliä saadakseen huomiota. Hän on myös luonteeltaan huomattavasti isosiskoaan kärsimättömämpi ja saattaa parkua harmistustaan milloin mistäkin. Tämä pieni mies pitää kyllä huolen, että saamme tuta tärykalvoissamme jos hän on tyytymätön ruokahuollon nopeuteen, vaippaan, automatkan kestoon tai kauppareissun pituuteen. Mutta huomaan, että en kavahda lainkaan arjen kovaäänisyyttä tai sitä, että vuokramökin pihaan kaarrettiin renkaat sutien karmean huudon siivittämänä. Sitä jotenkin ottaa paljon tyynemmin tämän pienen miehen draamailun ja siunaa mielessään hänen äärimmäisen helpon luonteensa; parilla napapierulla kaveri on taas yhtä hymyä 😉 Pikkuveljellä on myös mahdottoman kova kiire oppia asioita. Hän selvästi katsoo mallia isosiskostaan ja kiiruhti konttaamaan ryömimisen sijaan. Ja sitten hän lähti viilettämään taaperokärryillään isosiskon kannoilla alle kymmenkuisena. Huomaan myös, että hän harjoittelee ilman tukea seisomista kulmat vakavasti rypyssä ja selvästi suunnittelee kävelemään lähtemistä, suu jännityksestä ammollaan. Ja minä huomaan, että odotan sitä ihan sikana 😉 Pienet lenkkarit odottavat jo eteisessä valmiina, jotta pikkuveli pääsee ottamaan vaappuvia ensiaskeleitaan pihamaalla. Siitä tulee niin siistiä, kun nää kaksi temppuilevat keskenään ulkona!

Mut en mä kyllä olisi äiti enkä mikään, jos en jollakin lailla toisi esille myös kiirettä ja eräänlaisen kroonisen aikapulan ja väsymyksen mukanaan tuomia tunnontuskia, jotka ovat pahentuneet eksponentiaalisesti toisen lapsen myötä 😉 Tuntuu välillä, ettei saa aikaiseksi oikein mitään vaikka painaa aamusta iltaan jalkojen päällä ja tyypillisesti vielä niin, että joku lapsi roikkuu jarruna jaloissa mukana. Tai ainakin tuntuu, että joku on jäänyt kuitenkin vaille huomiota (vaikka ei ollut tarkoitus) tai jokin asia on totaalisesti unohtunut (kuten lomien suunnittelu kuukausia etukäteen päiväkotia varten) tai että kaikkien näiden huonosti nukuttujen öiden päälle pitäisi vielä jaksaa urheilla (vaikka siitä tulee ihan sairaan hyvä olo jälkikäteen). Ja kyllähän kunnon mutsi tuntee syyllisyyttä, jos päivällinen onkin kalastettu suoraan pakastealtaasta, viikonloppuaamujen seesteiset aamupalatuokiot ovat vaihtuneet korkeintaan keitettyihin kananmuniin ja pyykkikoriin joutuu tunkemaan tavaraa jo nyrkillä työntäen 😉 Hah – no ei todellakaan! Kukaan kuole pakasteperunamuusiin, päinvastoin! Hanna G:n ohjeella siitäkin saa aivan mahtavaa herkkua. Ja mitä sitten, ettei sun koti oo siisti kuin sisustuslehdestä, pyykkikori täyttyy joka päivä äärimmilleen ja pepussa on vieläkin epämääräistä ekstraa raskaudesta? Koska ihan oikeesti, niitä ihania kuvia lehtiin ja instaan stailataan tuntikaupalla, keitetty kananmuna on tosi hyvää ja oma kroppa on kuitenkin tuottanut elämää tälle Tellukselle. Arki saa ja voi jättää jälkensä, eikä se haittaa yhtään. Pääasiahan on nää muksut ja meidän perhe ja se että on kivaa yhdessä. Mun äiti on aina sanonut mulle, että itseään kohtaan pitää olla myös armollinen. Se on hyvä neuvo, koska yleensähän sitä on itsensä suurin kriitikko.

Meille vanhemmille tämä kahden lapsen arki tarkoittaa toki, että meidän kahden aikuisen oma aika tai lepohetket ovat just nyt aika hintsuja ja rajoittuvat vain niihin lyhyisiin tuokioihin, jotka me vietetään silloin, kun molemmat lapset ovat omissa sängyissään nukkumassa. Onhan siinä parisuhdekin kovilla ja täytyy vaan sietää sitä, että äiti-aika ja isä-aika on arjessa aina jaettua ja meidän yhteinen aika on aika nollissa. Toisinaan tuntuu, ettei mihinkään saa keskittyä yhdessä keskustellen ja sitten jos voi, niin nekin yhteiset juttutuokiot sisältää ainoastaan asiaa lapsista. Mut onneksi meidän aikuisten väsyneellä huonolla huumorilla pärjää kyllä ilman kahdenkeskistä silmiintuijottelu-aikaakin 😀 Just tällähetkellä romanttisinta on, että kun esikoiselle on luettu iltasatu, odottaa kylmä olut olohuoneessa sohvan käsinojalla. Ja ehkä pieni kulhollinen irtokarkkeja kyytipojaksi. Tai se, että toinen saa sut edelleen nauramaan niin kovaa, et melkein pissat lirahtaa housuun 😉 Lapset kasvaa ja ennen kuin sitä huomaakaan, me kaksi häivytään Pariisiin fiilistelemään häämatkan kotiinpaluuta vuodelta 2014 😉 Kahdestaan. Ai että kun silloin juotu viini maistuu varmasti hy-väl-tä! 🙂

Pariisi 2014, revanssia odotellessa

Toki kahden lapsen kanssa arki on välillä kuin valtavan palapelin kasaamista. Alkaen ihan siitä, miten päiväunet suunnitellaan nukuttavaksi viikonloppuna. Kyllä, meidän arkea kurittaa just nyt ärsyttävän erikoinen päikkäri-vaihe, jossa pikkuveli nukkuisi mieluiten päiväunensa aina kotona omassa pedissään ja isosisko ainoastaan autoon tainnutettuna. Joten viikonloppuisin ja loma-aikoina jompikumpi heistä yleensä joustaa: joko isosisko luopumalla omista päikkäreistään tai pikkuveli lyhyemmillä unilla autossa. Yliväsyneen kolmevuotiaan kiukku on kyllä jotain ihan omaa luokkaansa, joten valitsemme usein autotainnutuksen, jotta omat hermot saavat armoa sitten illalla. Jep, me saatamme olla ne creepyt aikuiset, jotka istuu viikonloppuisin autossa kahvitermarin kanssa jonkin kadun reunassa tuijottemassa ohikulkevia ihmisiä, täysin tajuttomat lapset takapenkillä 😉 Jos turvaistuimista alkaa kuulua epämääräistä vaikerointia, pääsee kärppänä starttaamaan auton ja siirtymään toiseen paikkaan kytikselle. Ai elämää! 😉 Toisinaan maanantai on ihan kiva kaveri kalenterissa vaikka viikonloppuna onkin ollut hauskaa yhdessä.

Äkkiä kaikki ne asiat, joihin aiemmin nappasi vain yhden lapsen suvereenisti messiin, vaatiikin mahdollisesti suunnitelmaa siitä, mitä sen toisen kanssa sitten tehdään. Kaikkialle ei aina välttämättä kannatakaan mennä koko perheen voimin tai joskus on vaan kätevämpää napata ainoastaan yksi lapsi mukaan. Avun pyytäminen lähipiiriltä on madaltunut tosi paljon toisen lapsen myötä, koska aina ei vain asioita saa muuten tapahtumaan. Me ollaan hälytetty lapsenvahteja apuun esimerkiksi silloin, kun pikkuveli vieroitettiin yösyötöistä ja esikoisen piti päästä yökarjumista karkuun. Ja myös silloin, kun molempien vanhempien oli oltava paikalla kuulemassa lääkärin konsultaatiota ilman häiriöitä (lue: pikkuveljeä) 😉 . Oman lähipiirin apu kahden lapsen arjessa on ollut aivan korvaamatonta ja siitä avusta me ollaan kyllä todella kiitollisia 🙂 Me ollaan myös huomattu, että vaikka lapset on vielä pieniä, alkaa heillä jo muodostua omia mielenkiinnon kohteita. Niinpä isosisko pääsee äidin kanssa viettämään laatuaikaa vaikka kampaamoon tai kauppareissulle ja pikkuveli jää kotiin painimaan isänsä kanssa tai painelemaan äänikirjojen nappeja. Ne on tosi ihania, tärkeitä hetkiä, toisiinsa sulautuvien viikkojen välissä.

Mutta kyllä mä nautin suunnattomasti kotona vallitsevasta rauhasta kun ollaan vaan pikkuveljen kanssa kahden. Mua ihan ahdisti esikoisen kanssa jos en päässyt menemään ja puuhaamaan pitkin päivää. Päivät tuntui paikoitellen jopa tylsän pitkiltä tai itseään toistavilta ja pidin huolen, että käyn joka päivä sitten vaunulenkillä, jos en muuta tekemistä keksi. Laukkasin töihin into pinkeänä vuoden ja kolmen kuukauden kotona olemisen päätteeksi, puhkuen energiaa aloittaa työt uudestaan. Mut nyt mä vaivun lähes meditatiiviseen tilaan, kun huusholli tyhjenee ja me jäädään kahden taaperon kanssa. Ihanaa. Mä saatan jäädä katselemaan telkkaria, kirjoittaa, ottaa kuvia, tehdä ruokaa tai siivota vauvan nukkuessa. Koska tiedän, että iltapäivällä meidän kotona on menoa ja vilskettä aivan loputtomiin: silloin ulkoillaan, syödään, leikitään, itketään, sovitaan, kiukutellaan, katsotaan Muumeja, kiipeillään, sotketaan lelut ympäri kämppää, valmistellaan iltahommat, huomisen vaatteet, sovitaan kuka vie ja mitä olikaan päiväkodin jälkeen tapahtumassa, siivotaan lelut, tarjoillaan iltapalat, hoidetaan pesut ja laitetaan lapset nukkumaan. Ei se ole oikeasti kovinkaan outoa, ettei aina edes muista mikä viikonpäivä on menossa.

Matkalla töihin

Mut jos esikoisen kanssa olin jo rento ja otin asiat vastaan sellaisina kuin ne tuli, niin nyt mä vasta rento olenkin. Asiat vaan jotenkin menee. Jos jommallekummalle muksuista on lehahtanut iholle epämääräistä ihottumaa, sitä uittaa mukelon neutraalisti lumiukkorasvauksen kautta takaisin leikkimään. Sisarusten väliset natinatkin osaa erotuomaroida tyynesti ja jatkaa sitten pyykkien ripustamista. Eikä taaperon perässä juokse kokoajan – riittää, että erotan ohuet päälakihaivenet etenemässä jostakin päin kämppää. Kyllä tottakai välillä sapettaa se, ettei saa aikaa riittämään molemmille lapsille niin kuin haluaisi. Tai ärsyttää se, että niiden nyt pitääkin olla niin sairaan mustasukkaisia juuri äidistään. Koska me kaikki tiedetään, että joidenkin vuosien päästä ne ei edes halua näyttäytyä mun kanssa missään julkisesti 😀 Mutta just nyt se on aina äiti, jota huudetaan paikalle. Ja apua, kehtaanko edes myöntää …? Mähän naivisti luulin, että pätkittäiset ja lyhyet yöunet loppuu siihen, kun vauva kasvaa taaperoksi. No, sanotaan nyt näin, että kostoni tulee olemaan hirmuinen näille tyypeille, kun ne ovat täysi-ikäisiä ja haluaisivat koisia rauhassa omissa poteroissaan. Kyllä minä tulen siihen viereen aamuyöstä puurokattilaa paukuttamaan 😉

Kun mä sain mun esikoisen, mun yksi asiakas kertoi mulle, että kun on itse vanhempi niin ne muutkin osaa erottaa. Niillä on kuulemma lehmänhermot, ne osaa tehdä monta asiaa samaan aikaan ja ne on käsittämättömän tunnollisia nykertämään pienimmätkin projektit ihan kaameassa univajeessa maaliin. No tämä tietenkin oli hyvin kärjistetty vitsi. Mutta mä muistan, kuinka töihin palatessani olin palaverissa, jossa tunteet kävi vähän lämpiminä. Sitten yksi asiantuntija otti ohjat ihan rauhallisesti, kertoi miten asiat ovat ja tyynesti ohjaili sovun osapuolten välille. Lopulta kaikki olivat tyytyväisiä. Ainoa, mitä mä mietin, oli että kuinkahan monta lasta tolla on kotona 😉 Niin, onhan tää omalla tavallaan kaoottista ja sekavaa menoa. Ja mä unohtelen kaikenlaista, oon aivan kujalla kuukausista ja viikoista ja siitä, mitä muille ihmisille kuuluu ja en todellakaan aina jaksa laittautua mennessäni ovesta ulos (tosin huulipuna mulla on aina taskussa – just in case) Näen päiväunia hetkestä, jolloin voisin meikata ja laittaa hiukset aivan kaikessa rauhassa yksin. Tai käydä pitkässä suihkussa yksin! Tai saunassa! Tai reissulla tyttöjen kanssa! Kyllä sekin päivä vielä koittaa 🙂

Uskon, että tätä juttua lukiessa moni teistä on suu hymyssä nyökytellyt, muistellut aikaa kun omat muksut oli pieniä tai vaikka löytänyt yhtäläisyyksiä omaan arkeen joka pyörii just nyt. Niin ehkä tämä viimeinen huomio on, että jos se yksi muksu kasvoi aivan valtavaa vauhtia niin tämä toinen tekee sen vielä nopeammin. Mä en voi käsittää, että mun toinenkin lapsi on ihan muutaman kuukauden päästä vuoden vanha! Ja että hän menee päiväkotiin kohta, minä palaan töihin ja pääsen olemaan se lehmänhermo siellä palaverissa, jossa käy tunteet vähän lämpiminä 😉 Tiedän, että jään kaipaamaan näitä hetkiä, kun vain ihmeteltiin kotona toisiamme pikkuveljen kanssa, koska nää päivät eivät enää tuu takaisin. Mä tuun vaikka sitten päivittämään tätä meidän kahden muksun arkea tänne uudestaan, kun mukana on myös uusi muuttuja: päiväkoti. Uskon, että unohdan viedä sinne riittävästi kumisaappaita ja kurarukkasia, puen lapset aina vääriin vaatteisiin tai ainakin eriparin sukkiin. Sitä odotellessa! 🙂

Ihanaa päivää sulle, armoa arkeen! Ja hauskaa vappua! Muistetaan syödä munkkeja 🙂

Pus, Paula

*

2 Comments

  1. Leena says:

    Olipa ihana kertomus. Tällä tavalla lapsettomana ei nykyään tule ajatelleeksi miten hektistä on arki kahden lapsen kanssa. Te nuoret olitte pieniä monta kymmentä vuotta sitten ja niistä ajoista on unohtumattomia, kivoja muistoja.

    1. En minäkään tälle asialle uhrannut aiemmin yhtään ajatuksia. Ennen kuin nyt 😂 Onhan tämä kiireistä ja yhtä hulinaa mutta samaan aikaan niin kamalan ihanaa 💕

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit