Oon toisinaan miettinyt miten ihmisen muisti oikein toimii. Se vaikuttaa joskus kuin valitsevan rusinat pullasta ja painavan mieleen ainoastaan erikoisia yksityiskohtia kuten ensimmäisen lapsuudenkotimme keltaisen suihkuverhon tai kuinka kuusivuotiaana loukkaannuin verisesti kun mun synttärijuhlat yhdistettiin kummitytön kanssa, joten piilouduin vaatekomeroon mököttämään 😉 Mutta vaikka kuinka yritän muistella, en muista sitä hetkeä tai tunnetta, kun vanhemmat kertoivat mulle ja siskolleni eroavansa ja muuttavansa erilleen.

Mä oon aiemminkin kertonut, että pidän lapsuuttani aivan tavallisena. Siis sillä tavalla tavallisena, että me matkustelimme, leikimme, pidimme huolta lemmikeistä, kävimme kesämökillä ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Meidän kotona tuoksui aina hyvälle ja meillä oli paljon ystäviä, sukulaisia ja kavereita kylässä. Ja kun vanhemmat erosivat niin oikeastaan mikään ei aluksi muuttunut: meidän kotona tuoksui edelleen hyvälle, kävimme kesämökillä ja meillä kävi vieraita kylässä. Avioero taisi olla jopa niin tavallinen 90-luvulla, että jollei kaveriporukasta löytynyt saman kohtalon kokeneita lapsia, niin ainakin joku oli kuullut vanhempien supisevan siitä hiljaa yhdessä, kun lapset ”eivät kuule”. Kukaan mun kavereista ei kohdellut mua eri tavalla eikä ketään hämmästyttänyt, että me muutettiin uuteen kotiin vain äidin kanssa. Pakko sanoa, että olen todella onnellinen siitä, että en ole koskaan elämässäni kokenut olevani mitenkään erilaisessa lähtökohdassa tai ylipäätään erilainen sen takia, että meidän perusnormi perheidylli aikoinaan meni karille.

Kun muistelen meidän perheen kesken vietettyä lapsuutta, niin muistan faijan olleen hauska. Hän ei ollut se isä, joka olisi juossut meidän kanssa pää edellä pitkin pihamaata tai roikkunut kiipeilytelineissä, mutta hänellä oli oma tapansa viettää meidän kanssa aikaa. Yks mun absoluuttisen parhaista muistoista isän kanssa on, kun leikimme hänen kanssaan parturileikkiä. Hän istui meidän (kohtuullisen karmaisevalla) vaaleanpunaisella ysärisohvalla, katsoi Formuloita ja minä ja mun sisko kasteltiin hänen päätä suihkepullolla. Sitten me kammattiin ohuita, vaaleita hiuksia puolelta toiselle 🙂 Hän lauloi ”Nakit ja muusi” laulua, syötti meille (äidiltä salaa 😉 ) snägärisafkaa ja kun sain lahjaksi nauhoittavan kasettisoittimen, hän esitti olevansa meidän koira, joka ulvoi nauhalle. Jokin häntä kuitenkin painoi, joka esti häntä heittäytymästä enemmän elämään tai toisaalta painoi polven suoraksi kaasupolkimella. Jokin hiljainen mörkö, joka istui välillä hänen harteidensa päällä niin painavasti, että hänen oli pakko vetäytyä omakotitalon pannuhuoneeseen istumaan yksin, viskipullo ja sikarilaatikko seuranaan. Seuraavana päivänä kaikki oli taas näennäisen hyvin ja hän saattoi ripustaa naulapussin vyötärölleen ja remontoida meidän kotia tuntitolkulla putkeen. Eihän niin pieni lapsi ymmärtänyt alkoholismista mitään. Lapsena lopulta osasi mukautua kaikenlaisiin todellisuuksiin ja kuitenkin meillä oli faijan kanssa myös hauskaa. Se riitti. En mä laittanut merkille vanhempien olemattomaksi kuihtuneita välejä tai sitä, ettei heillä vaikuttanut enää olevan hauskaa yhdessä.

Kun faija jäi meidän edelliseen kotiin asumaan, en edes osaa sanoa, milloin tapasin hänet seuraavan kerran. Aika nopeasti kai. Mutta menikö siinä päiviä, viikkoja tai kuukausia, niin en rehellisesti osaa sanoa. Meitä kuitenkin vietiin isän sukulaisten luo eron jälkeenkin ja me leikittiin meidän serkkujen kanssa ja meillä oli todella hauskaa niillä reissuilla. Me käytiin faijan kollegan synttärijuhlilla ja tavattiin hänen uusi naisystäväkin. Näin jälkeenpäin ajateltuna en osaa myöskään sanoa, oliko isä onnellinen siitä, että meillä oli hänen kanssaan edelleen mukavaa. Joskus hän vain istui mummolan nojatuolissa ja vaikutti uppoutuneen ajatuksiinsa. Hänen päässään selvästi pyöri kaikenlaista, mutta niitä ajatuksia hän ei vain saanut puettua sanoiksi. Niin, faijan oli aina ollut hankalaa puhua ajatuksistaan. Tai sitten hänen oli vain vaikeaa pukea niitä sanoiksi meille. Tajusin sen vasta vuosia, vuosia myöhemmin, ettei hän oikeastaan koskaan ollut kertonut meille mitään itsestään tai tunteistaan. Ei nuoruudestaan, opiskeluajoistaan, ystävistään tai edes siitä, mistä hän piti eniten maailmassa.

Vanhempien eron jälkeen faija perusti uuden firman. Me kiertelimme siskoni kanssa uunituoreen eläinlääkäriaseman sisuksia, lukitsimme toisiamme eläinhäkkeihin ja tuijottelimme mikroskoopin linssien läpi lunta (joka oli muuten aivan tajuttoman siisti näky). Faija oli remontoinut ja rakentanut paikkaa itse. Hän oli sellaisissa hommissa tosi hyvä ja kantoi selvää ylpeyttä oman kädenjälkensä näkemisestä. Muistan, kuinka joskus meidät tuotiin vastaanottoaulaan odottamaan isäviikonlopun alkua. Sitten me saimme mennä sieltä vastaanottotiskin vierestä takahuoneeseen. Tuntui, kun oltaisiin oltu rokkitähtiä, kun saatiin ohittaa vuoroaan odottavat mopsit ja kanarianlinnut. Siellä odotustilan seinällä oli kaksi julistetta, joista toisessa oli kissan- toisessa koiran anatomiaa. Ylhäällä hyllyllä oli jäljennös koiran luurangosta.

Mutta vuosien kuluessa tapahtui jotain. Hän unohti tulla välillä hakemaan meitä viikonlopun viettoon tai soittaa ja saattoi mennä kuukausia, että emme kuulleet hänestä mitään. Yhteiset hetket alkoivat harveta. Näin jälkeenpäin ajateltuna ne olisivat olleet todella tärkeitä aikoja teini-ikäiselle tytölle. Kun posti toi kotiin kortin, jossa onniteltiin neljätoistavuotiasta tyttöä, muistan suuttuneeni. Isä oli unohtanut minkä ikäinen minä olin. Yhteinen lapsuusaikamme alkoi hävitä muistista eikä isällä tuntunut enää olevan kiirettä luoda meille uusia muistoja yhdessä. Minä en enää lopulta halunnut puhua isän kanssa ja tuntui, ettei isäkään halunnut enää jutella. Nuoren teinin hinku kasvaa aikuiseksi vei voiton ja isä oli vaipui jonnekin taustalle. En tiedä minne. Minulla oli vihdoinkin mahdollisuus hengähtää ja viettää nuoruuttani. Joutua hankaluuksiin, olla kertomatta kaikesta äidilleni ja ihmetellä millainen ihminen minusta oli kasvamassa.

Olin ehtinyt jo aikuiseksi, kun äiti kertoi, että isän sairaus oli pahentunut. Faija oli aina sairastanut diabetesta ja mä olin jo pienenä tyttönä tottunut kylppärinkaapissa oleviin insuliinipulloihin ja siihen, kuinka isä oli pistänyt itseään vaaleaan ohueen vatsanahkaan. Ei siinä ollut meille mitään ihmeellistä. Hän oli aina ollut hoikka, ahkera ja työteliäs, mutta tauti oli silti ottanut tiukemman otteen. Isä oli saanut useita insuliinishokkeja, yhden pahankin kesken autolla ajon, ja kuin ihmeen kaupalla hän kömpi ojaan katolleen ajautuneesta autosta ulos ehjin nahoin. Hän oli myös ehtinyt sokeutua toisesta silmästään ja lopulta menettänyt ajokorttinsa. Liikkuminen alkoi hidastua, sormet eivät pystyneet pitämään kiinni instrumenteista ja niin faijan oli pakko lopettaa työt viisissäkymmenissä ja myydä pois eläinlääkärinvastaanottonsa. Isän terveys ei enää ollut palaamassa entiselleen, vaikka tautia yritettiinkin hoitaa hyvin keinoin. Hän muutti asumaan invalidien tukiasuntoon ja sai rollaattorin. Mä en oikein tiennyt mitä olisin ajatellut siinä vaiheessa. Minun olisi pitänyt saada elää huoletonta nuoren naisen arkea vuokranmaksuineen ja ensimmäisine työpaikkoineen, mutta mun pään sisälle muuttikin asumaan pysyvä kysymys siitä, mitä mun faijalle nyt kävisi. Näkisikö hän koskaan mun poikaystävää, istuisimmeko vielä joskus ulkona kahvilla tutustumassa toisiimme tai tanssisiko hän mun häissä? Lisäksi mua suretti, ettei mun isä edelleenkään tiennyt kuka minä olin tai millaiseksi minä olin kasvanut. Eikä hän enää edes pystynyt sitä kysymään. Oltiin oltu jo liian kauan hiljaa toisillemme. Siskoni ryhtyi masinoimaan tapaamisia isän kanssa. Ne käynnit tuntuivat välillä aivan siltä, kuin olisimme esiintyneet teatterin lavalla: harjoiteltuja lauseita, kysymyksiä ja ilmeitä.

Minua harmitti, etten saanut monellakaan tapaamiskerralla oikein kerrottua itsestäni tai kuulumisistani hänelle mitään. Usein tuntui, että olisin puhunut jollekin aivan tuntemattomalle ihmiselle joten ajauduimme keskustelemaan turvallisesti ihan vain niitä näitä. Hän katseli välillä kohti ja välillä jonnekin kauas.

Toistelimme samoja keskusteluja monta kertaa saman visiitin aikana eikä faija muistanut mistä oltiin hetki sitten puhuttu. Osat kääntyivät niin, että minä ja siskoni olimme ne, joiden vastuulle jäi huolehtia keskustelusta, kertomuksista tai siitä, milloin me taas puhuisimme uudestaan. Ja joskus, kun olimme käyneet faijan luona siskoni kanssa, saatoimme itkeä ajaessamme kahdestaan kotiin. Sanattomasti ja pitkään. Me molemmat tiesimme, ettei tämä polku olisi kovinkaan pitkä ja ettei isä ehtisi tutustua enää meistä kumpaankaan. Varsinkin siskolleni se oli musertavaa ymmärtää.

Faija muutettiin lopulta tukiasunnosta terveyskeskuksen sairasosastolle, kun hoitajien ja ambulanssikäyntien frekvenssi kasvoi liian tiuhaksi. Faija puheli edelleen kaikenlaista, mutta toisinaan hänen puheestaan ei saanut enää mitään selvää. Hän yski paljon paksua limaa ja hänen oli välillä vaikeaa hengittää. Aloimme käydä keskustelua enemmän hoitajien kanssa siitä, onko vointi ollut hyvä tai huono. Tuntui, että olisimme puhuneet jostakin vanhuksesta ja välillä havahduin vasta autossa siihen, että nämä keskustelut koskevat omaa viisikymppistä isääni. Sitä miestä, jonka ohuita hiuksia kampasimme pieninä puolelta toiselle. Nyt me hoidimme hänen pankkiasioitaan, tyhjensimme tukiasuntoa ja valitsimme sieltä tavaroita, jotka halusimme säilyttää hänestä muistona. Minä valitsin vanhan eläinlääkärinsalkun, siskoni isän kitaran. Nämä vuodet ovat syöpyneet mieleeni loputtoman pitkinä ja hiljaisina. Tuntui käsittämättömältä kohdata joku jatkuvasti niin, että välistä puuttui vuosikausien muistot. Ja nyt pitäisi jo sanoa hyvästit.

Kun tapasin mieheni, mun oli jossain vaiheessa pakko kertoa myös isästä. En ollut kertonut kovinkaan monelle siitä minkälainen suhde minulla oli isääni tai siitä, kuinka sairas hän oli tai miltä se kaikki minusta tuntui. En tiedä miksi. Tuntui hassulta puhua ihmisestä, joka oli lopulta jäänyt itselleni kovin etäiseksi, mutta joka oli kuitenkin läsnä elämässäni. Ja hänestä puhuminen oli lähes poikkeuksetta surullista. Olisin kuitenkin aina halunnut, että faija olisi herännyt huomaamaan, kuinka mahtavan upea lapsi hänellä oli odottamassa puhelimen pirinää. Ja miltä se tuntui, kun päätin vuosien kulkiessa eteenpäin lopettaa jatkuvan odottamisen, hyväksyä hänen valintansa ja jatkaa eteenpäin ilman häntä elämässäni. Pidin mieheni perhettä ihanan suurena, tavallisena ja toisilleen läheisinä. Ensimmäistä kertaa kun tapasin tulevan appiukkoni jopa hämmästelin mielessäni sitä, että ”Teidän faija siis halaa teitä. Myös aikuisena? No kylläpä on läheiset välit.”

Meille soitettiin monen monta ”läheltä piti” puhelua, joiden johdosta ajoimme aina katsomaan isää. Se paikka oli niin ahdistava ja kamala, että pelkästään hissien ovien avautuminen osastolle oli kuin kauhuelokuvasta. Pimeää, hiljaista, elotonta. Täällä makasi paljon ihmisiä odottamassa jotain parempaa aikaa. Oli kamalaa ajatella, että niinkin taitava ja yritteliäs ihminen, kuin oma isäni, oli yksi niistä ihmisistä, jolla ei enää ollut toivoa. Ei tällaista lähtöä haluaisi kenellekään. Yhdellä kerralla vein mieheni mukanani sängyn vierelle. Siellä isä odotti, jalka amputoituna, liikkumattomana, sokeana ja lopen uupuneena. Hän itki ja sai sanotuksi miehelleni haluavansa kuolla. Mieheni kertoi siitä minulle vasta vuosien jälkeen. Se oli ollut niin rajua kuulla ensimmäisellä ja lopulta myös viimeiseksi jääneellä visiitillä isäni luona.

Eräänä alkuiltana siskoni soitti minulle. Puhelimesta ei kuulunut mitään muuta kuin itkua. Tiesin, mitä oli tapahtunut. Isä kuoli huhtikuussa 2012. Minä olin 29 vuotta. Hän ei ehtinyt nähdä yhtäkään neljästä lapsenlapsestaan, ei kummankaan tyttärensä häitä, ei viettää meidän kanssa enää aikaa aikuisina. Aikani itkettyäni tunsin lopulta valtavaa keveyttä. Minulle tuli hyvä mieli siitä, ettei isän enää tarvinnut kärsiä tai odottaa. Meitä tai elämänsä loppumista. Me järjestimme hänelle pienet, tunnelmalliset hautajaiset, kannoimme hänen arkkuaan ja veimme tuhkat Hietaniemen muistolehtoon laskettaviksi. Siellä mä käyn edelleen sytyttämässä hänelle kynttilöitä.

Kun olimme aikoinaan tyhjentäneet faijan asuntoa, osa tavaroista vain pakattiin isoissa laatikoissa odottamaan. Kun siskoni kävi niitä tavaroita läpi, hän löysi aloituksen kirjasta, jota faija oli aloittanut kirjoittamaan vuosia aiemmin, silloin kun hän vielä pystyi kirjoittamaan. Niissä tekstiliuskoissaan hän kertoi nuoruudestaan, intohimoistaan, elämästään, avioerosta – ja meistä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntui, että se oli se hänen yrityksensä ottaa meistä vielä kiinni sillä tavalla, kun hän itse pystyi. Hän kirjoitti kuinka paljon hän olisi toivonut osaavansa olla meidän elämässämme mukana, kuinka hän oli ylpeä meistä ja kuinka olimme hänelle niin rakkaat, hänen omat tyttönsä. Vaikka ei sitä koskaan sanonut ääneen.

Kuva minusta, jonka isä oli säilyttänyt

Faijan poismeno toi aivan uudenlaisen rauhan elämääni, kyvyn nähdä omassa elämässään aina hyvää ja arvostaa sitä mitä sulla jo on. Mä olin jo aiemmin hyväksynyt jääneeni jollakin tavalla ja tahtomattani isättömäksi, mutta vasta tuhkia laskiessa Hietsun nurmeen hyväksyin, että isä on oikeasti poissa. Joskus faijan entistä eläinlääkäriasemaa ohittaessani mietin, mitä lisäaika olisi voinut meille tuoda tai olisiko lopulta mikään asia muuttunut, jos vaikka isä ei koskaan olisikaan ollut niin sairas. Jos edelleenkin voisin mennä tuon liiketilan ovista sisään ja painella suoraan takahuoneeseen kahvittelemaan isän kanssa. Olisiko joskus tullut sellainen aika, että me olisimme vaihdelleet kasuaalisti whatsapp viestejä keskenämme. Jaa-a. Kenties 🙂 Mutta tiedän isän olevan minusta ylpeä. Ja hän olisi varmasti pitänyt kovasti miehestäni ja meidän lapsista. En mä kanna hänelle kaunaa mistään. Enkä mä ole pelästynyt vanhempieni avioeroa tai sitä, mitä sen jälkeen seurasi ja kuinka vajaaksi meidän suhde isään lopulta jäi. Toivon vaan, että hänkin on vihdoin saanut rauhan siellä jossain, missä ikinä onkaan. Ja kenties siellä on myös ajankuluksi pari remontoitavaa kesämökkiä ja muutama hauva paijattavaksi 😉

On ainoastaan kohtuullista päättää tämä kirjoitus sillä lempinimellä, jonka faija oli minulle pienenä antanut. Pelkkää hyvää isä.

pus, Kuku

*

11 Comments

  1. Jaana Surakka says:

    Upea ja koskettava kirjoitus <3

    1. Kiitos Jaana ❤️

  2. Jenni says:

    Isä💜🙏🏻 kauniisti kirjoitettu, sis💜

    1. Kiitos Jenska!💕

  3. Elina says:

    Kauniisti kirjoitettu. Kaunis rakkaus.

    1. Kiitos paljon Elina

  4. Voi todella koskettavasti kirjoitettu. Voimia toivon sinulle. Isän poissaolo on raskas taakka. Minulle tuli oma isäni mieleen, jonka kanssa vietin paljon aikaa jo aikuisena. Meistä tuli hyvin läheiset. Muita sisariani hän kutsui nimeltä. Minä olin vain ”Tyttö”. Isäni oli ihana ja muistan häntä lämmöllä.

    1. Kiitos Leena ❤️. Meillä kaikilla on omat taakkamme harteiden päällä. Mutta onneksi elämä kantaa eteenpäin ❤️

  5. Äiti says:

    Ilman kyyneleitä en tätä lukenut. Kaikki oli niin totta.

    1. ❤️

  6. […] (joka on, by the way, sangen upea olotila!) niin käy lukaisemassa mun lempparit, linkkaan ne tähän ja tähän 😉 Luku-urakan oheen suosittelen itse lempijuomaani Aperol Spritziä, joka […]

Vastaa käyttäjälle Paula Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit