Miltä keskenmeno tuntuu? Se tuntuu kamalalta.

Tätä aihetta oon pyöritellyt mun mielessä pitkään. En tiedä miksi keskenmenosta kirjoittaminen tuntuu niin kauhean vaikealta. Fakta kuitenkin on, että mä olen kokenut niitä kaksi, molemmat melko pitkälle edenneinä. En tietenkään ikinä olisi halunnut tietää miltä keskenmeno tuntuu. Ei kukaan halua. Se tuntuu kamalalta.

Heti alkuun: se, että on joskus kokenut keskenmenon on tosi henkilökohtaista eikä ole olemassa vain yhtä tapaa käsitellä kokemaansa menetystä. Jotkut haluavat vain aktiivisesti unohtaa ja mennä eteenpäin elämässä, toiset käydä läpi asiaa perheen ja ystävien kanssa. Toiset haluaa käpertyä lukkoon pettymyksestä. Mulle läsnäolo oli parasta, mitä sen kaiken tunnemyrskyn ja pahan mielen keskellä pystyi ihminen toiselle antaa. Vaikka alkuun en saanut edes sanaa suustani ilman, että kyyneleet tuli heti silmiin. Tuntui, etten osannut aloittaa yhtäkään keskustelua ilman, että ensin piti jotenkin käsitellä tämä ”ikävä asia” pois alta. Tai sitten ajattelin, että mun keskustelukumppani kokee sen niin. Mutta yllättäen kuulin paljon tarinoita muilta, joilla oli vastaavia kokemuksia. Ihmisiltä, joilta en olisi koskaan uskonut niitä kuulevani. Se helpotti.

Ja vaikka mulla on ollut kaksi keskenmenoa, lopulta mulla on myös kaksi tervettä lasta, joista olen alati kiitollinen. Tämä on ollut mun polkuni äidiksi.

Mun raskaudet eivät ole alkaneet helposti. Mua ihan pisti vihaksi se, kuinka olin nuorena jännittänyt pamahtavani paksuksi pelkästä silmäniskusta tai kuinka joskus jännitin seurauksia, jos otin joskus pillerit vähän myöhässä. Mutta sitten kun vauva olisi saanut tulla ihan luvalla, ei sitä alkanutkaan kuulua. Mitä ihmettä? Mä laskin kiertoa ja päiviä eikä siitä ollut mitään apua. Hain apteekista avuksi ovulaatiotestit. Niiden avulla sentään oikea aikaikkuna täsmentyi. Mulla oli aina ollut muuten ihan kellontarkka kuukautiskierto eikä mitään syytä oikukkaalle ovulaatiolle löytynyt. Ei edes lääkärin penkomana. Reilun vuoden yrittämisen päätteeksi positiivinen raskaustesti oli aivan ihana palkinto.

Me ollaan otettu jokaisesta positiivisesta raskaustestistä kuva. Niin paljon onnensekaista odotusta niihin alkuhetkiin mahtui. Muistan myös miltä tuntui, kun ostin elämäni ensimmäisen raskaustestin apteekista. Siistiä – olisko musta tulossa äiti? 🙂 Ekan kerran aavistin olevani raskaana, kun makasin tukholmalaisen hotellin sängyllä yksin. Vatsaa pisteli eikä työmatkan tiimi-illallisella tarjoiltu viini jostain syystä maistunut hyvältä suussa. Kun palasin reissusta, soitin heti taksista mieheni läheiseen kuppilaan odottamaan. Siinä pöydässä sanoin, että epäilin olevani raskaana ja menimme apteekin kautta kotiin. Pian nappasimme positiivisesta testistä kuvan eteisessä. Me oltiin parhaillaan paossa putkiremonttia toisaalla ja siinä hetkessä tuntui täydelliseltä ajatus palata takaisin omaan täysin puhtoiseen kotiin. Siellä oli oma pieni huonekin odottamassa vauvalle. Täydellistä!

Me käytiin ekassa neuvolassa ja sain sen ekan neuvolakortin, jossa oli kuva norpasta. Me kerrottiin perheelle raskausviikolla 10, skoolattiin lehtikuohulla ja mentiin innokkaina ensimmäiseen ultraan. Siellä se pieni sydän sykki! Rytmikkäänä ja tarmokkaana. Kuvat meidän pienestä vauvasta printattiin talteen neuvolakortin väliin. Mä en olisi voinut kuvitellakaan, että sen saman päivän iso onni muuttuisi keskiyöntunteina valtavaksi suruksi. Heräsin yöllä siihen, että alavatsaa sattui. Pistävä kipu oli niin kovaa, että se tuntui kun veitsellä olisi puukotettu mahaan sisään. Tiesin jo ilman vessakäyntiäkin mitä oli tapahtumassa. Siinä pöntöllä istuessani tunsin ison paineen ja suuren pullahduksen pois itsestäni. Laitoin käden suun eteen, etten olisi huutanut, mutta itku tuli silti. En pystynyt katsomaan muualle kuin eteeni ja tunsin vain kuinka pitkät holahdukset jatkuivat. Verta oli ihan kaikkialla. Menin makuuhuoneeseen takaisin, herätin mun miehen ja pyysin lähtemään ensiapuun. Tiesin, että meidän vauva oli mennyt pois.

Siitä kerrasta jäi mieleen Haartmannin sairaalan ankea päivystyshuone, jossa oli kymmenisen muuta ihmistä. Kuka mistäkin syystä. Meille sanottiin, ettei kumpikaan kaupungin synnytyssairaaloista ota näitä tapauksia yöllä vastaan, mutta aamulla voisimme mennä ultrattavaksi jompaankumpaan. Valmistuva nuori lääkärinainen kirjasi mun tietoja ylös pää myötätunnosta kenollaan ja vieno hymy suupielissään. Mä olin sanonut hänelle olevani raskaana ja viikolla 13. Me molemmat tiedettiin, etten mä enää ollut. Aamulla mua ultrattiin Kätilöopistolla ja todettiin, että kohtu on tyhjä ja muutamat jäljelle jääneet kudosrippeet vedettiin irti pienillä pihdeillä siinä samassa tilassa. Meille annettiin jälkihoitolappu käteen ja lähetettiin kotiin. Se oli siinä. Kaikki ne pitkät, ihanat, onnensekaiset kuukaudet päättyi yhteen A4:seen. Siinä Kättärin käytävällä oli toinen toisiaan lohduttavia pariskuntia. Tämä ilmeisesti oli se käytävä, jolla jaettiin vain huonoja uutisia.

Seuraavan kerran testi näytti positiivista kesällä. Keskenmenosta oli tuolloin kulunut viitisen kuukautta. Jälleen käytiin neuvolassa ja saatiin uusi neuvolakortti, jossa siinäkin oli kuva norpasta. Tällä kertaa menneisyys seurasi tiiviisti perässä ja ensimmäinen merkintä korttiin, mun henkilötietojen lisäksi, oli tieto tätä raskautta edeltävästä keskenmenosta. Siitä ei siis päässyt enää eroon, se seuraisi aina mun mukana, päivämäärinen, raskausviikkoineen ja kysymyksineen siitä, miltä nyt tuntuu, kun odotamme taas vauvaa. Kävimme ultrassa. Taas pieni sitkeä syke näkyi ruudulla. Vauva heitti voltteja, pyöri ja hyöri, vilkutteli ja ojensi raajojaan. Vatsa alkoi kasvaa. Kerroin töissä raskausuutisen viikolla 15. Mun pomo halusi suunnitella tapaamisen mun kanssa ja sanoi lentävänsä Suomeen seuraavassa kuussa. Muistan ajatelleeni, kuinka hienoa olisi kertoa hänelle, kumpaa minä odotin: tyttöä vai poikaa.

Rakenneultraan mentiin iloisen odottavissa tunnelmissa viikolla 21. Maha oli jo näkyvä kumpu ja pieniä kutituksia oli tuntunut sisuksista. Vauva se siellä rapsutteli yksiönsä seiniä. No, milloin sen sitten tiesi, ettei kaikki ollutkaan hyvin. Ehkä siitä, kun kätilö meni hiljaiseksi ja hänen äänensä alkoi väristä. Hän sai sanotuksi, ettei millään löytänyt sykettä ja tarttui vaistonomaisesti mun jalkaan kiinni. Mulla on vaan pelkkää mustaa mielessä sen jälkeen. Huoneeseen pyydettiin lääkäri, joka totesi saman ja antoi lääkkeen pehmittämään kohdunsuuta. Tuntui siltä, että kaikki tapahtui aivan käsittämättömällä vauhdilla. Vasta äskenhän me olimme hymyilleet toisillemme odotushuoneessa ja nyt lääkäri ojensi minulle lääkkeen perään vesilasia samalla kertoen, että tulen seuraavana päivänä Kättärille tekemään ”minisynnytyksen”. Sitten hän lähti. Se on ainoa, mitä mulle jäi mieleen pyörimään siitä hänen visiitistään. Minisynnytys. Meidät lähetettiin eri suuntaan käytävää, jotta päästiin ulos näkemättä aulassa olevia odottavan iloisia naisia. Mun mies soitti aulasta mun pomolle, joka oli juuri matkaamassa kohti työpaikkaa ja odotti iloisena näkevänsä mut pitkästä aikaa. Seuraavana päivänä menimme Kättärille käynnistämään keskenmenoa. Halusin vaan sen pyöreän mahan pois. Heti.

Syystä tai toisesta mun kroppa ei vaan ollut tajunnut vauvan kuolleen jo aiemmin. Mun tilasta käytettiin nimitystä keskeytynyt keskenmeno. Mulle annettiin lääkkeitä, jotka polkaisivat supistukset käyntiin. Sängyn viereen sain metallisen portatiivin, jonka päälle mun piti mennä heti kun ponnistutti. Sinne se mun vauva sitten menisi. Raskauden päättäminen kesti useita tunteja. Lääkkeet saivat olon oksettavan huonoksi, supistukset olivat todella kipeitä ja vilunväreet laittoivat hampaat hakkaamaan yhteen. Mutta tunsin kun se kävi. Se pullahti taas ulos, tällä kertaa ponnistuksen saattelemana. Kätilö auttoi napanuoran poikki. Jäimme odottamaan, että istukka syntyisi ja pääsisimme kotiin. Yöllä lääkäri yritti vetää istukan irti toimenpidehuoneessa, mutta ei saanut sitä irtoamaan. Päädyttiin siihen, että on parasta mennä aamulla nukutuksen kautta kaavintaan, sitten kaikki saadaan varmasti ulos. Mä kävelin leikkaussalin ulkopuolelle kätilön kanssa ja katsoin sinne sisään. Mitään niin kamalaa en ollut koskaan ennen elämässäni vielä nähnyt, se sänky oli kuin pahimmasta rangaistuksesta. Mutta sille sängylle mun piti nousta, jalat köyttää kiinni telineisiin ja levittää kädet tippaletkuja varten. Kaikki se suuri iloinen odotus päättyi tähän leikkaussaliin: instrumenttipöytään, tippaletkuihin, antibiootteihin ja nukutusaineeseen. Siinä salissa mä itkin ekaa kertaa kunnolla. Kätilö tuli viereen sanomaan, että vielä tämä pitäisi kestää, sitten pääsisin kotiin. Osastolla kotiutusta odottaessa kätilöt suosittelivat katsomaan kuollutta vauvaa. Mä en olisi halunnut, mutta he kannustivat tekemään näin. Hyvä että kannustivat. Pieni, pikkuinen kiepissä makoileva vauva. Hän päätyi tuhkaksi sairaalan muistolehtoon. Tuntui hyvältä nähdä, että kyllä mun sisällä oli ollut ihan oikea elämänalku, joka näytti ihan ihmiseltä. Se ei vaan vieläkään päässyt syliin asti.

Palasin parin viikon sairausloman jälkeen töihin. Muistan hyvin mun ekan työpäivän. Vielä tänäpäivänä tunnen isoa kiitollisuutta siitä, miten ihanasti mun silloinen pomo ja kaikki työkaverit mua kohteli. En saanut poissaollessani yhden yhtä puhelua, viestiä tai meiliä töistä – aivan kaikki oli ohjattu muualle. Ehdin vain istua alas työpisteelle kun yksi mun työkaveri tuli rohkeasti mun viereen, nosti ylös seisomaan ja halasi pitkään. Hän toisteli mulle olevansa niin pahoillaan mun puolesta. Se tuntui aivan hirvittävän hyvälle. Onneksi ne tiesi mitä oli käynyt, niin töissä oli helpompaa olla. Muutaman viikon ajan jokainen kohtaaminen töissä alkoi itkulla, mutta toisaalta tuntui aivan äärettömän hyvälle olla niin ihanan ja empaattisen porukan keskellä.

Vaikka keskenmenot olivat kamalia, ne on aina osa mua. Kun vihdoin esikoisen odotus kuukausia myöhemmin käynnistyi, en voinut olla odottamatta, että varmasti jotakin pahaa taas tapahtuu. Me oltiin jo jouduttu puhumaan läpi skenaario, jossa emme enää tietyn pisteen jälkeen yritä saada vauvaa. Sovittiin, että jos jäämme ilman lasta, niin me hankitaan paljon kiukkuisia, pieniä koiria ja ollaan se outo pariskunta, jolla on ne kiukkuiset, pienet koirat 😉 Keskenmenot jätti muhun kummallisia jännitteitä. Varsinkin ultraäänitutkimuksiin meneminen oli ihan kamalaa. Sitä odotti automaattisesti kuulevansa, että jokin olisi huonosti eikä edes sisällä sykkivä sydän saanut kroppaa rentoutumaan. Mun mies ryhtyi olemaan varovaisen odottavainen tulokasta kohtaan rakenneultran jälkeen. Mä oikeastaan tajusin tulleeni äidiksi ja odottaneeni lasta vasta, kun odotus päättyi hänen syntymäänsä talvella.

Tyttären syntymän jälkeen tunsin valtavaa huojennusta. Ihanaa, että hän vihdoin oli täällä, terveenä, iloisena ja täynnä tarmoa 🙂 Me ajattelimme pitkään, että yksikin lapsi on meille enemmän kuin mistä oltaisiin koskaan voitu haaveilla, mutta sallimme jossakin vaiheessa ajatusleikin mahdollisesta pikkusisaruksesta. Se jännitti aivan älyttömän paljon, mutta samalla mietin, etten halunnut jäädä loppuelämäkseni pohtimaan, olisiko se ollut mahdollista vai ei. Niin me päätimme, että yritämme vain kerran eikä viidettä raskautumista enää tule. Se oli hyvä, vapauttava päätös. Hyvä niin, sillä pikkuveli tarttui hanakasti kiinni eikä päästänyt irti ennen kuin Naistenklinikan synnytyssalissa.

Mä kävin toisen keskenmenon päätteeksi kaikissa mahdollisissa tutkimuksissa, jotta niiden syystä saisi kiinni, mutta mitään ei löytynyt. Lääketieteen näkökulmasta me oltiin täysin terveitä nuoria aikuisia, joilla on vaan ollut älyttömän huonoa tuuria matkassa. En osaa sanoa kumpi löydös olisi tuntunut lopulta paremmalta: se, ettei mitään syytä löytynyt koskaan vai se, että olisi löytynyt. Myöhemmin, paljon myöhemmin, meidät myös kuultiin kuulemaan, että viimeiseksi keskenmenokseni jäänyt vauva olisi ollut tyttö. Muistan itkeneeni myös silloin ja saaneeni samassa huoneessa olevan valmistuvan kätilöopiskelijan kyyneleisiin. Enkä ole tätäkään kirjoitusta voinut tehdä ilman itkua, vaikka tästä kaikesta on kulunut jo paljon aikaa.

Uskon, että kokemukset muokkaavat ihmistä, vaikkakaan en toivo kenellekään kokemusta keskenmenosta. Oikeasti. Mutta jos se on kirjoitettu sun tähtiin, et olisi voinut tehdä mitään toisin. Sitä ei voi estää, sitä ei voi poistaa olemasta, mut ehkä jossain kohtaa, kun vettä on virrannut riittävästi Vantaassa, sen voi hyväksyä ja jatkaa elämää eteenpäin. Suosittelen myös kaikille saman asian kanssa painiville kertomaan omista kokemuksistaan ja tunteistaan lähimmille. Et voi koskaan tietää, kuinka paljon vertaistukea voi ollakaan tarjolla sun ympärillä tietämättäsi. Itse olen äärimmäisen kiitollinen näistä kahdesta pienestä ja siitä, että synkimmänkin hetken kohdalla uskalsin toivoa onnellista loppua tälle tarinalle.

Lämpöä, valoa ja voimaa

pus, Paula

*

4 Comments

  1. Elisa says:

    Mullakin tuli itku, kaksi keskenmenoa ja kolme (!) kaavintaa kokeneena! Lasten välissä oli 2 keskenmenoa ja ne eivät hoituneet lääkkeillä, viimeisestä keskenmenosta jouduin samalla viikolla kahteen kaavintaan. Tätä taakkkaa tavallaan kannan, koska kaavintojen vuoksi todennäköisesti kuopus syntyi ennenaikaisena ja haasteitahan on riittävästi. Mutta tämä kaikki taas on pakottanut mut kasvamaan vieläkin enemmän, joten tämä oli varmasti mulle tarpeellinen polku kaikkineen. Elämä kantaa.

    1. Kyllä nämä kokemukset meihin jäljen jättää. Mutta kuten sanoit, elämä kantaa! Ihanaa että se on kantanut noin hyvin suakin ja olet jaksanut elää arkea eteenpäin (vaikka se ei olekaan sulla ollut se aivan tavallinen pikkuvauva-arki)

  2. Marjatta Henrichsson says:

    Jokainen raskaus on aina uuden elämän alku ja siitä elämästä luopuminen missä tahansa vaiheessa, tragedia. Siitä jää aina jälki omaan mielen maisemaan, alitajuntaan. Siksi lukiessani tarinaasi, palasin nopeasti niihin samoihin tunteisiin, joita itse kohdallani tuolloin tunsin. Kyynelet nousivat silmiini, vaikka oma trageniani tapahtui jo 40 vuotta sitten. Tällainen tapahtuma piirtyy sekä oman kehon, että mielen muistiin, jossa se säilyy ikuisesti.
    Onnellinen Paula ja minä, jotka kaiken jälkeen saimme lahjaksi kaksi tervettä lasta. Kiitollisuus nousee päällimmäiseksi tunteeksi siitä, että on saanut tulla äidiksi ja iloita kaikki nämä vuodet näistä kahdesta lahjasta.

    1. Nämä kokemukset tulee varmasti aina muistamaan. Vaikka myöhemmin onkin saanut lapset syliin asti. Ei voi minkään – ihminen ei ole kone. Minäkin odotan innolla vuosikausien onnea näiden pienten kanssa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit