On toisinaan hämmentävää olla äiti. Mulla on nyt kaksi pientä ihmistä, jotka ovat täysin riippuvaisia minusta. He luottavat mun antavan heille ruokaa, auttavan ymmärtämään elämän suuria kysymyksiä (kuten, että miksi pikkuveli on poika?) ja lohduttavan surun ja hämmennyksen keskellä. Toisinaan pysähdyn ihmettelemään mistä tämä vastuu ilmestyi, sillä enhän mä itse ole muuttunut mitenkään vaikka tulin äidiksi! Vai oonko? Mä olen kuitenkin vielä se sama nainen, joka unohti seitsemäntoistavuotiaana hypätä viimeisen bussin kyytiin stadissa ja joka joutui nolona soittamaan yöllä äitiä hakemaan Hakaniemestä 😉 No okei, onhan nää kuluneet vuodet jotain opettaneetkin. Onneksi.

Äidiksi tuleminen on edelleen parasta ja haastavinta, mihin olen itseni koskaan laittanut täysin vapaaehtoisesti. Käsi sydämellä: en vaihtaisi tätä nykyistä elämääni enää takaisin siihen, mitä se oli ennen lapsia. Tää on just nyt tosi hyvä hetki elämässä ja noi muksut on aivan korvaamaton kasa kultaa.

En kyllä osannut edes kuvitellakaan kuinka valtavan suurta on äidin ehdoton rakkaus, mutta samalla kuinka raskasta vanhempana oleminen voi toisinaan olla. Ja kuinka paljon huolta huomisesta sitä äkkiä kantaa harteillaan. Sitä mukaa kun lapset kasvavat, myös näiden asioiden mittasuhteet kasvavat. Tiedostan jo nyt kuinka paljon mua hirvittää, että joku tietämätön pölvästi tulee joskus särkemään mun lapsen sydämen. Tai mitä jos mun lapsi ei saakaan hyviä ystäviä koulusta? Joskus mun mielessä piipahtaa se kaikista kammottavin ajatus: mitä jos näille lapsille käy jotain? Mä ymmärrän nyt paljon paremmin sen, miksi oma äiti aina toisti ”Mene varovasti sitten” kun lähdin teininä ulos kavereiden kanssa. Ja mä vastasin siihen aina laimeasti ”joo, joo”. Vanhemman kantama huoli omasta lapsesta on kyllä yllättänyt mut aivan täysin eikä sitä tunnetta voi enää kytkeä pois päältä.

Lapset vain muuttaa sua, vaikka kenties olisit halunnut ajatella toisin. Sillä hetkellä kun vauva on annettu sun syliin synnärillä, ei paluuta sun entiseen elämään enää ole. Prioriteetit menee heittämällä uusiksi, sulla on aina vähän kiire kotiin ja sun hartain toive on, ettei oksennustauti osuisi teille vierailulle just silloin, kun loma koittaa 😉 Lapseen sitoutuminen on elämän mittainen matka. Ja mikä erikoisen ihana matka se onkaan! Mä tiedän olevani etuoikeutettu kun olen saanut peräti kaksi tervettä lasta, joiden kanssa me voidaan tutkia Maailmaa yhdessä.

Puolet porukasta

Toki tietyt asiat on jääneet myös historiaan. Ainakin toistaiseksi. Näin äkkiseltään tulee mieleen säännöllinen kuntosaliharrastus, tuntien mittaiset shoppailukierrokset kavereiden kanssa ja pikkutunneille venyneet illanistujaiset. Eipä sillä, oon aina ollut enemmän luonnossa liikkuja, nykyään ostan lähes kaiken netistä ja edes kohtuullisen laadukas yöuni voittaa aina kamppailun vaakakupissa valvomisen kanssa 😉 Ja täytyy nyt sanoa, ettei mulla oo yhtään ikävä liiallisen viinittelyn mukanaan tuomaa pöhnäistä kohmeloakaan. Kyllä mä edelleen nautin lasillisen hyvää viiniä silloin tällöin ja kyllä meillä on iltaisinkin vieraita kylässä, mutta toki meno on ihan jotain muuta kuin ennen 😉 Ja tulee varmasti myös se päivä, kun haluan tuulettaa oikein kunnolla. Kun se päivä koittaa, niin isken parhaimmat lameet niskaan ja painun mummotunneliin. Tiedän jo nyt kenet tulen soittamaan mun mukaan 😉

Eniten kiitän itseäni ja mun miestä siitä, ettei me olla pelätty ottaa muksuja reippaasti osaksi meidän elämää. Vaikka meillä onkin nyt lapsia, niin ei se tarkoita, että meidät olisi sidottu ainoastaan hiekkalaatikon reunalle istumaan vuosiksi eteenpäin. Me ollaan otettu lapset mukaan museoihin, ravintoloihin, matkoille, tapahtumiin… oikeastaan ihan minne tahansa, minne nyt päiväseltään oltais itsekin menossa. Nyt me vaan mennään yhdessä perheenä. Toki pitää aina huomioida mahdollinen pikainen evakuointi, jos totaalisulaminen iskee ja syödäkin osataan nykyään salamaa nopeammin, mut on ollut hauskaa huomata miten lapset ovat tulleet hyvin mukaan meidän yhteiseen vapaa-aikaan.

Mulla on myös herännyt selittämätön himo luoda omia traditoita lapsille. Mä muistan kuinka me pieninä saunottiin aina perheen kesken lauantai-iltana ja istuttiin löylyttelyn päätteeksi syömässä nauravia nakkeja. Kumpaakaan ei ollut erityisemmin ikävä nuorena aikuisena, mutta lasten saavuttua elämään tuo lapsuusmuisto on hiipinyt voimakkaana mieleen. Minäkin haluan tarjota lapsilleni saunan ja nauravat nakit! Ja luoda joulun lapsille tonttuovineen, kuusineen ja pitkine ruokailuineen. Vitkutella joulupukin saapumista nauttimalla vielä yhdet kahvit, tortut tai suklaat 😉 Nauttia juhannuksesta mökillä, syödä perunasalaattia ja tehdä taikoja. Mennä laskiaisena pulkkamäkeen ja leipoa yhdessä pullia. Mikä lie nukkuva geeni herännyt voimakkaana henkiin heti synnytyksen jälkeen.

Sauna. Arvossa arvaamattomassa.

Totta kai mä joskus kaipaan lapsia edeltäneen elämän kiireettömyyttä ja eräänlaista vapaata herruutta, kun lomat ja menot pystyi sovittamaan ihan vain oman mielensä mukaan. Tai kuinka työpäivää pystyi lennosta venyttämään molemmista päistä, jos oli tarvis. Meidän arjessa on paljon enemmän sääntöjä ja sovittelua kuin ennen, päivät alkavat aina aikaisin aamulla ja päättyvät lyhyeen illalla. En ollut ennen lapsia edes miettinyt termiä arkirytmi. Sitten googlailin esikoisen kanssa ”vauvan kelloa” ja törmäsin tähän sanapariin kaikkialla. Arkirytmi on se sun uusi sisäinen huoneentaulu, jossa opetellaan syömään, lepäämään ja leikkimään päivän aikana. Se alkaa kun vauva tekee muutakin kuin vain nukkuu ja päättyy sitten kun lapset alkaa olla omavaraisempia näiden asioiden kanssa. Ja senkin jälkeen ruoka-ajat säilyy kuten ne on sulle vauvana opetettu. Maagista settiä.

Mikä on sit ollut tähän mennessä erikoisin löydös muuttuneessa itsessäni? No, sen on pakko olla vanhemman tuntema syyllisyys. Siis esimerkiksi se, että oot jättänyt sun lapsen ilman sua ja häipynyt omille teillesi. Lapsen sydäntäsärkevä itku ja pitkälleen ojennetut kädet sun perään on ihan kamalaa. Ka-ma-laa. Siis kamalaa, jos en sitä jo sanonut 😉 Ja huom – eihän sillä lapsella ole mitään hätää!

Mun jokaikinen äidin geeni tärisi liitoksistaan kun jätin esikoisen neljäkuisena ekaa kertaa yksin isänsä kanssa ja karkasin kaverin mukana brunssille. En siis jättänyt häntä minkään tuntemattoman murhamiehen hoiviin vaan ihan oman isänsä kanssa kotiin. Kuulin tytön itkun vielä alaoville asti ja toistin vaan sinnikkäästi mantraa päässä ”Ei sillä ole mitään hätää, mä viivyn vain pari tuntia.” Sen parin tunnin jälkeen rynnistin kauhealla kiireellä kotiin toteamaan, että kyllä, myös isä osaa hoitaa ihan hienosti meidän tyttöä 😉 Mut silti mulla oli pitkään huono fiilis siitä, että olin erossa mun omasta lapsesta. Ja tunsin syyllisyyttä siitä, että ehkä se mun poissaolo oli vähän raskas sille toiselle, joka hoiti vauvaa sen ajan ihan yksikseen. Kun olin lasten välissä töissä huomasin, että se sama syyllisyys iski myös, jos tyttöä haettiin viimeisten joukossa päiväkodilta. Damn it! Siellä se pieni tyttö palloili pihamaalla yksin hoitotädin kanssa ja katseli portteja kohti toiveikkaana.

Tän aivan käsittämättömän huonon omantunnon tason sain karistettua oikeastaan vasta sitten, kun näitä lapsia tuli toinenkin mokoma taloon. Nyt mä ymmärrän ihan hyvin, et jokainen meistä kaipaa silloin tällöin sitä pientä breikkiä, jolloin voi huolehtia vain itsestään. Vaikka oonkin äiti, mä oon edelleen myös minä. Ja mä tykkään silloin tällöin rauhoittua itsekseni manikyyrin, ruokailun tai lenkkeilyn ajaksi. Nykyään mä osaan paljon paremmin käsitellä tätä syyllisyyden taakkaa enkä tunne huonoa mieltä siitä, että lasten kanssa on välillä myös joku muukin kuin minä.

Mä oon lukenut aika montakin tarinaa lehdistä, joissa kerrotaan parisuhteen ajautumisesta karille vauvavuoden aikana. Se ei oikeastaan yllätä mua yhtään. Niin latteaa kuin se onkin, niin onhan se parisuhde oikeesti kovilla. Mun kokemuksen mukaan sellainen toisiinsa nojaava, vahva kumppanuus kestää ne sun katkonaisten öiden aikaansaamat kiukuttelut, hormoniheittelyt imetyksen aikana, mökkihöperöitymisen ja sen, että sun kroppa ja identiteetti naisena muuttuu. Vauva kiilaa ykköseksi sun elämässä ja hetkeksi sitä laittaa kaiken muun pauselle.

Kuvassa uusi prioriteetti

Ja kun vauva kasvaa ja palaat kenties töihin, saadaan monen monta äkeää keskustelua aikaiseksi siitä, kumman palaverit ovat tärkeämpiä, jos lapsi herääkin kuumeisena aamulla. Tiedän, että vaikka kuinka miettisi perheen olevan aina tärkeintä, ei sitä ihminen itselleen mitään voi silloin kun velvoitteita on perheen ulkopuolellekin. Arkiaamut ja -illat voivat olla yhtä väsynyttä tuhahtelua, uppoutumista omiin somekanaviin tai töihin eikä kukaan muista kiittää tai kuunnella toista. Kyllä mä ymmärrän, että sen kaiken keskellä joku voi ajautua pahimman luokan kriisiin. Mulle äitiydessä on ollut ehdottomasti haastavinta löytää tämä uusi kaksoisroolini: äiti/kumppani ja yrittää sisäistää miten lapsi on muuttanut meidän yhteiseloa. Musta on täysin OK myöntää itselleen, et hei, kyllä tää meidän parisuhdekin on muuttunut.

Silloin kuin me oltiin vain kahden

Kiireen ja härdellin keskellä mulle on tärkeintä, että yhteiseen päivällispöytään tulevat ihan kaikki ja siihen pöytään ei tule puhelimet mukaan. Ajatella, näin pieni juttu ja tuntuu, että se on mulle yksi tärkeimmistä yhteisistä pysähdyspisteistä arjessa, jossa vaihdetaan aina päivän kuulumiset. Mä olen ehdottomasti meidän perheen poliisi tästä asiasta 😉 Vaikka parisuhdetta koetellaankin pikkulapsiaikana, on nää muksut liimanneet meitä vanhempia ihan uudella tavalla yhteen 🙂 Mä oonkin vitsaillut, ettei me enää edes kelvattaiskaan kenellekään muulle. Parasta on, kun se toinen tuntee sut niin hyvin, et tietää tuoda suklaata olkkariin odottamaan kun nukuttaminen on venynyt liian pitkäksi. Tai et edelleen, kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen, voi saada toisen vitseistä niin hysteerisen nauruhepulin, että kyyneleet valuu silmistä. Ei mulla ole antaa mitään reseptiä onnistumiseen tässä asiassa. Varmaan on vaan paras kun ei yritä olla mitään muuta kuin oma itsensä.

Laulussakin se sanotaan: tulkoon mitä vaan! 🙂

Otetaan rennosti, hyvä tulee.

pus, Paula

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit