Kun jäin ekaa kertaa äitiyslomalle se tuntui musta oudolle. Mun vointi oli esikoista odottaessa hyvä ja ehkä juuri siitä syystä oli erikoista lopettaa työnteko niin hyvissä ajoin. Muistan pakanneeni Ikea-kassiin kaikki mun duunikengät, työkavereilta saamani ihanat vauvalahjat ja kukat ja sulkeneeni työpaikan oven. Siinä kadulla seistessä oli hetken aikaa ihan surrealistinen olo: mun ei tarvitsisi mennä töihin pitkään aikaan plus että kukaan ei edes saisi kysellä multa milloin mä olisin palaamassa. Ekojen viikkojen vierähdettyä kotosalla, mä kuitenkin jo kyselin kollegoilta miten duunissa meni ja jos voisin vielä autella jossakin. No ei ne tietenkään antaneet mun tehdä enää mitään 😉

Oli ihan erilaista olla vapaalla yksin kuin jonkun kanssa. Mun aiemmat vapaat olivat olleet maksimissaan neljän viikon pätkiä höystettynä hyvällä seuralla ja runsaalla tekemisellä. Tämä vapaa oli myös erilainen siksi, että se oli joka päivä valmistautumista johonkin, joka saattaisi konkretisoitua minä hetkenä hyvänsä. Yhtäkkiä päivässä olikin ihan älyttömästi tunteja, mutta ei mahdollisuutta poistua liian kauas synnytyssairaalan läheisyydestä 😉 Ja mähän sain lopulta olla vapaalla yksikseni kokonaiset 43 päivää ennen kuin tyttö syntyi.

Mä olen aina ollut tosi aktiivinen sielu, joka rentoutuu tekemällä. Lisäksi mä tykkään muista ihmisistä ja hyvästä juttuseurasta ihan älyttömän paljon. Siksi mua rehellisesti sanottuna pelotti, että miten ihmeessä mä saan aikani kulumaan mammalomalla ja että kuka mun kanssa viettää aikaa ja juttelee mulle. Valtaosan ajasta sitä on kuitenkin yksin sellaisen ihmis-pötkön kanssa, joka ei puhu sulle mitään ja jonka ilmeitä ja tahtoa sun pitää pyrkiä arvailemaan: Nälkä, vaippa vai väsy? Huono asento? Ilmaa mahassa? Lämpöä tai kipua? Jokin määrittelemätön turhautuneisuuden tunne? 😉 Niinpä päätin, että me keskittyisimme kaikenlaiseen kivaan tekemiseen. Kannoin häntä reippaasti mukanani kaikkialle ja suunnittelin meille muskaria, vaunulenkkitreffejä, kahvitteluita, lounastärskyjä, työpaikkakäyntejä, vaatekutsuja, lentomatkaa, junamatkaa, laivamatkaa, automatkaa – you name it ja siellä me oltiin. Ja jos oltiin kotona niin silloinkin puuhattiin jotain: siivottiin, sisustettiin, leivottiin, luettiin ja leikittiin. Ja kivaa oli!

Matkalla maailmalla esikoisen kanssa

Noina aikoina joku kysyi multa, että miten mulla oikein riittää energiaa ja aikaa kaikkeen siihen menemiseen ja tekemiseen. No, mä elin muutamien oivallusten varassa, jotka osoittautuivat ihan pelastaviksi enkeleiksi arjessa.

Eka niistä (jonka nimiin vannon edelleen): unohda siivouspäivä! Mullistava ajatus! Sinä päivänä kun molemmat vanhemmat on vapaalla, niin vietetäänkin se aika yhdessä perheenä ja unohdetaan lattian luuttuaminen. Samalla sitä itsekin relaa kun toinen vanhempi voi bondata vauvan kanssa ja pääsette yhdessä perheenä temmeltämään. Tuosta oivalluksesta lähtien viikonloput on meillä pyhitetty kaikelle kivalle yhteiselle tekemiselle. Me käydään metsäretkillä, syömässä, treffataan kaveriperheitä ja omia sukulaisia. Ja jotta koti pysyisi jollain lailla siistinä, niin oon pilkkonut siivousrutiinin pitkin viikkoa tehtäväksi. Mulle siisti koti on pyhä asia, jota katsellessa saa balsamia omalle neuroottiselle siivous-sielulle. Joten mä saatan imuroida maanantaina, pyyhkiä pölyt tiistaina, putsata kylppärin keskiviikkona ja sitä rataa. En tee koskaan kodin siisteyden eteen kuin maksimissaan yhden asian yhtenä päivänä. On levollista tietää, ettei kotihommien tarvitse nielaista kokonaista päivää. Ja vaikka mä olen itsenimittäytynyt siivousfanaatikko, olen myös laskenut omaa siisteys-standardiani… hitusen. Sekin auttaa 😉

Toinen mullistava oivallus oli aikatauluttaa itselleen myös omaa vapaa-aikaa ja hidastaa tahtia. Kunnolla. Mitä jos päätätkin jo etukäteen, että tiistaina olen muuten vaan himassa. En tee yhtikäs mitään muuta kuin vaihdan kahvia kuppiin säännöllisin väliajoin ja leikin vauvan kanssa. Tai luen hyvää kirjaa vauvan nukkuessa. Tai etsin uuden sarjan Netflixistä ja tuijotan sitä. Jumppaan. Järjestän kirjahyllyn. Maalaan. Piirrän. Leivon. Mitä ikinä! Mä päätin, että mun kotihengailupäivät sisältää jotain sellaista hauskaa, johon mä en normaalisti koskaan ehtisi keskittyä. Silloin ottaisin aikaa vain allekirjoittaneelle 🙂 Siispä meillä onkin äitiyslomien aikana syntynyt jos jonkinlaisia käsitöitä, maalausprojekteja, fantasiakakkuja, itsetehtyjä joulukortteja ja siistejä kaapin sisuksia.

Kolmas linjaveto oli, että vauvalle ja mulle riittää maksimissaan yksi yhteinen aktiviteetti päivään. Oli se sitten vaunulenkkeily, vauvatreffit, muskari tai yhdessä puuhastelu kotosalla. Pikkuiselle ihmiselle moinen tahti on ihan ok ja likalla oli taju pois usein päivän aktiviteetin päätteeksi.

Myönnän: mulle hidastaminen oli aluksi tosi vaikeaa. Mä olin tottunut siihen, että töissä sai heitellä kasan palloja ilmaan ja yrittää napsia niistä edes puolet kiinni – enhän mä nyt ollenkaan osannut keskittyä yhteen asiaan per päivä! Jonain päivinä mä rehellisesti kaipasin sitä menoa ja vilskettä aiemmasta arjesta. Tuntui ihan hyvältä myöntää itselleen, että myös omaa työtä sai kaivata: työkavereita, tunnetta kun sun mielipidettä arvostetaan, neuvottelutilanteen onnellista päätöstä. Mä olen oppinut myöntämään itselleni, että mä tykkään mun työminästä tosi paljon ja on ihan ok kaivata sitäkin tyyppiä välillä.

Lopulta 1,5 vuotta meni kuin siivillä ja yks kaks mä palasin jo takaisin töihin, aivan mahtavan kotirupeaman jälkeen. Lapsi oli myös salakavalasti vaikuttanut mun työminään. Mä en enää kuluttanut aikaa sellaisiin pulmiin, joiden ratkaisuun en voinut kuitenkaan vaikuttaa ja mulle oli tullut aivan uudenlainen arvomaailma, jossa perhe ja lapsen hyvinvointi on prioriteetti numero yksi. Musta oli ihanaa olla töissä muuttuneena naisena. Lisäksi tuntui tosi aikuiselta tiputtaa itsensä pois palaverista toteamalla: ”Anteeksi, joudun hakemaan nyt lapseni päiväkodilta.” 😉

Mun seuraava äitiysloma alkoi vähän toisenlaisissa merkeissä. Kunto ei ollut enää raskauden loppua kohden kovin mainio eikä tuntikausia putkeen kökkiminen huonolla keittiöntuolilla (hashtag kotitoimisto) ollut omiaan tekemään kropalle mitään hyvää. Toukokuu koitti kuitenkin varkain ja hyvästit rakkaille työkavereille heitettiin etänä ruudun välityksellä. Tällä kertaa mä en kokenutkaan viikkojen odottelua tuskaisena, päin vastoin. Otin kaiken irti siitä, että sain olla itsekseni: käydä rauhallisilla kävelyillä, istua pitkään ulkona kahvilla, harrastaa slow-cooking:ia ja tuijottaa Temppareita. Juhannusaattona oltiin reippaasti kauempana kotoa ilman sairaalakasseja ja neuvolakortteja 😉 Oli vain ironiaa, että pikkuveli valitsi juuri tuon päivän syntyäkseen, 42:n päivän yksin odottelun päätteeksi.

Keskikesän lapsen ruttuiset jalat

Tämä toisen lapsen äitiysloma on musta ihan erilainen. Vauvan hoitaminen palautui mieleen kuin itsestään, eikä ihmis-pötkön tunnekuohujen arvailu, ekat lenssut tai itkuraivarit jännittäneet samalla tavalla kuin esikoisen kohdalla. Synnärilläkin vauva ojennettiin meille syliin ja samalla jo tiedusteltiin kuinka nopeasti oltais lähdössä kotiin 😉

Hidastaminen ja äitiysloman viikkorytmi tuli tällä kertaa ihan ulkomuistista. Osaan jotenkin pysähtyä nauttimaan siitä, että mä elän (jälleen) tosi poikkeuksellista aikaa mun elämässä, jossa mä voin omistaa valtaosan mun päivästä vain tälle pienelle ihmiselle ja oppia tuntemaan hänet ensimmäisten joukossa.

Huomaan ihailevani ihan eri tavalla vauvan uusia taitoja tiedostaen, että niistä tulee hujauksessa jo vanha juttu. Tää on jotenkin pelottavan lopullista.

Se pieni, ihana takaraivo, jossa kasvaa ihan haituloita haivenia ja joka on samettisen pehmeä suukottaa…! Ihan kohta se on sellainen iso kuuppa, jossa kasvaa ihan normaaleja hiuksia, ihan normaalissa nahkassa. Vielä äsken pikkuveli vain nukkui ja nythän se on seuraavaksi jo viisi kuukautta, yrittää pönkiä istumaan, nauraa minkä ehtii ja tuijottaa kulmat kurtussa kaikkea uutta. Herranjestas, kohta se jo syö samaa ruokaa kuin me! Mä tiedostan liian hyvin, että tän äitiysloman jälkeen sitä saakin pyssyttää menemään duunia eläkeikään saakka, jonglöörata aamu- ja iltahommien kanssa, sumplia palaverit uusiksi kun lapset sairastaa, tehdä kilokaupalla ruokaa ja hengähtää tunnin-pari illassa kun muksut ovat menneet nukkumaan. Joten tää aika kun saa vain olla kahdestaan vauvan kanssa on aika täydellistä.

Mut tulee sekin päivä kun lapsista on kasvanut omia upeita persoonia, joilla on omat jutut, kaverit ja kiinnostuksen kohteet. Lentokoneleikkien esiin houkuttelema leveä hymy on silloin vain muisto kaukaa vuosien takaa. Silloin mä varmaan avaan sen vauva-albumin ja häivyn mieleni sopukoissa jonnekin, missä heitettiin Haisulille ylävitoset Muumimaailmassa, istuttiin Lintsin Vankkuripyörässä tai vilkutettiin Suomenlinnan lautalta veneilijöille.

Siispä mun ihana äitiysloma sisältää just nyt paljon vauvaa, paljon vauvaa ja paljon vauvaa. Ja satsaan siihen vauva-albumiin niin on jotain minkä avulla kostuttaa silmännurkat aina tarvittaessa 😉

Ihanan pehmeitä vauvahetkiä!

pus, Paula

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit