Raskaana oleminen on raskasta. Kroppa venyy ihan uusiin ääriasentoihin, painopiste siirtyy ja sisuskalut löytää toviksi ihan uudet asemapaikat sun sisällä. Mä huomasin, että olipa sulla melkein mikä tahansa odotusajanilmiö, se oli aina jokin odotettu tila. Aikuisiän akne? mmm…normaalia. Päänsäryt? Jep, normaalia. Rasvainen tukka? Kyllä, kuuluu asiaan ja on täysin normaalia. Raskausajanhehku? Oikeasti vaan pelkkää hikeä 😉

Mä olen ollut onnekas ja saanut kaksi tervettä lasta. Ja mun kroppa on ollut yhteensä neljä kertaa raskaana. Mä olen ollut kolme joulua ilman punkkuglögiä ja homejuustoja, Singaporessa ilman Singapore Slingiä (c’mon! Ihan liikaa!) ja juhannusjuhlan ilman mökkireissua. Nyt saa riittää. Meille kaksi lasta on enemmän kuin mistä voidaan ikinä olla kiitollisia. Raskausmassua mulle ei enää tule.

Esikoinen tuli maailmaan vauhdilla. Me oltiin keskitytty odottamaan häntä niin hartaasti, että vallan unohdettiin odotuksenkin päättyvän aikanaan. Tuskin mä ehdin synnärin ovista sisälle, kun kätilöt paimensivat saman tien hissiin ja vaappumaan kohti synnytyssalia. Parikymmentä minuuttia myöhemmin tyttö oli täällä. Vau! Meillä on lapsi!

Oman lapsen syntymä on tajunnan mullistava hetki. Siihen ei vaan osaa valmistautua mitenkään, se tunne on erikoisen lopullinen ja valtavan onnellinen. Mä muistan olleeni siinä synnytyssalissa aivan häkeltynyt: meistä oli tullut vanhempia ja me ollaan vastuussa tämän pienen tytön elämästä siihen asti, kunnes hänen omat siivet alkavat kantaa. *Rompsista*, vastuun raskas viitta rymähti olkapäille heti siinä kaposella synnytyssängyllä.

Siinä tyttöä pidellessäni havahduin ekaa kertaa katsomaan ympärilleni: tällainenko on muuten synnytyssali? Enpä ole aiemmin tätä paikkaa nähnyt! Oli kaikenlaista petiä, jakkaraa, keinutuolia ja jumppapalloa. Ja mä istuin sillä kapealla pritzillä miettien, et ens kerralla mä haluan tulla hyvissä ajoin, et ehdin tutustua näihin härveleihin täällä 😉

Esikoisen jälkeen palautuminen synnytyksestä ja raskaudesta takaisin omiin tuttuihin mittoihin kävi lähes itsestään. Pari kuukautta synnytyksestä en näyttänyt yhtään siltä, että olisin ollut vielä tovi sitten pinkeä kuin vappupallo. Ja se nälkä! Se oli aivan tajuton! Mä söin kuin hevonen koko ajan, koska imetys poltti järjettömät määrät energiaa. Ja esikoinenhan söi – hyvällä ruokahalulla – erinomaisesti, pitkään ja kaikessa rauhassa. Mulle on jäänyt muistiin sellainen hetki, jossa mun mies toi mulle ruokaa sohvan käsinojalle jäähtymään, koska mä olin jumahtanut siihen vauva sylissä syöttämään useaksi tunniksi.

Vauva oikeastaan opetti meille ihan itsestään millaista se vanhemmuus on ihan pikkiriikkisen ihmisentaimen kanssa. Koska hän vaatii ruokaa, huolenpitoa, hauskuutusta, juttuseuraa, unta ja napapieruja. Niin me sitten tarjottiin näitä asioita ja bébé oli tyytyväinen. Mähän en ollut koskaan ennen elämässäni vaihtanut vaippaa tai edes pitänyt näin pientä vauvaa sylissäni. Sen pää huojui velton niskan päällä ja mä ihmettelin, et miten ihmeessä mä muka pystyn pujottamaan sen mihinkään vaateparteen ikinä sisään 😉 Yhteys omaan lapseen nousi ensimmäisten viikkojen aikana kotona. Vitsi miten hyvä tyyppi! Sillähän oli jo pienestä pitäen hyvä huumorintaju ja ihan omat jutut, jotka sitä miellytti. Ja kun eka hampaaton hymy tuli… aijai. Se on syöpynyt ikuisesti korteksille. Nyt mä tajuan miksi munkin äiti itki aina vuolaasti Disney-leffoja katsoessaan. Pieni Merenneito musikaali oli ihan tappoa mullekin! Mähän siellä kyynelehdin valtoimenaan kun Ariel erkaantui vanhemmistaan ja päätti jäädä asumaan sen pojan luo. Damn.

Meille alkoi muodostua jossakin vaiheessa vahvempi tunne siitä, että jos pikkusisarus tulisi, se olisi ihan super mahtavaa. Kuopus syntyi 2 vuotta ja 4 kuukautta esikoisesta ja kuulkaa; kyllä se keho muisti heti, millaista on olla raskaana. Mun ei olisi tarvinnut tehdä edes testiä tietääkseni, että kyllä sieltä on toinen tulossa. Turvotus nousi välittömästi kasvoille ja vatsa pömpähti esiin ensimmäisen kuukauden aikana. Lähipiirille kerrottiin toisesta lapsesta, kun vasta raskausviikko 8 kilahti mittariin.

Juhannusaatto ja illalla sitten synnyttämään 😉

Mun maha oli kuopusta odottaessa lopulta hurjan paljon isompi kuin esikoisen kohdalla. Ihan hämmästelin sitä, miten iho vaan jaksoi venyä venymistään kun edessä oleva pallo puski sitkeästi pidemmälle eteen. Painoakin tuli, luonnollisesti, useita kiloja enemmän kuin esikoisen kohdalla. Pääsin ihan uudelle kymmenluvullekin 😉

Kun pikkuveli sitten lähti juhannusaattona syntymään, me oltiin ihan rauhassa oltu rannalla ja tultu siitä himaan syömään. Ja sitten mä istuinkin seuraavassa hetkessä jo taksin kyydissä. Jos vain mahdollista niin pikkuveli tuli vieläkin kovemmalla kiireellä kuin isosiskonsa. Ja taas se lapsen syntymä yllätti. Tällä kertaa ihmetellen, että meillä on nyt KAKSI LASTA! Jestas sentään. Toisaalta mulle tuli siinä maatessa vahva tunne, että ”ei mä en tule enää koskaan olemaan synnärillä niin, että ehtisin tutkia niitä härveleitä siellä salissa” ja ”ei, mä en tule enää koskaan tietämään millaista on synnyttäminen kivunlievityksen kanssa.” Ne päivät on nyt menneet.

Seuraavien lähiviikkojen aikana sain huomata, ettei pikkuveli suostunutkaan kiltisti imetyksen saloihin, vaan tästä hommasta tulikin hänen kanssaan välineurheilua – lisämaitoineen päivineen. No voi rähmä! Mä olin jo salaa haaveillut, että imettäminen palauttaisi mut jälleen ennalleen ihan itsekseen ja olisin voinut taas pesiytyä sohvan nurkkaan lappamaan ruokaa 😉

Synnytystä seuranneiden kahden kuukauden aikana painokin tippui, jonkin verran, mutta kummallinen etusäkki oli ja pysyi. Siinä oli juuri sen verran venynyttä ihoa ja jotain ihme pullaa kuin mitä pieni mies oli tarvinnut tilakseen mahan sisällä. Se ei selvästi ollut menossa siitä mihinkään tällä kertaa.

Työnsin sormet syvälle pehmeään mahaan enkä löytänyt mistään mitään, mikä ottaisi vastaan. Toisin sanoen, missä ihmeessä mun vatsalihakset oikein on? No siellä kylkien kohdalla, missäs muuallakaan! Samperi, toinen mukelo täräytti mulle erkauman, joka ei palautunutkaan itsestään.

Siispä, ei muuta kuin lattialle pötkölleen ja etsimään sormilla erkauman rajoja. Vatsassa oli sellainen nyrkinkokoinen railo, josta pystyi kutittelemaan omia sisuskalujaan. Oikeasti ihan tieteiselokuvakamaa 😉

Oma nahka on ihana. Odotuksenkin jälkeen.

Tottahan mun kropasta saa tietenkin näkyä, että mä olen odottanut vauvaa jossain vaiheessa mun elämää. Ei se haittaa, jos siinä on löllöä, kumpua tai venynyttä nahkaa – kunhan vain pääsen juoksemaan lasten kanssa leikeissä mukana (…niin kauan kuin vain huolivat mut mukaan) 🙂 ilman selkäkipuja ja ähinöitä. Siispä lempeää jumppaa kehiin ja ihania, pitkiä vaunulenkkejä. Ja hei, mitään bodyshamingiä en meinaa kokea; mun kroppa on kuitenkin synnyttänyt kaksi ihan mahtavaa elämää tälle Tellukselle. Jos se nyt vähän lepäilee hetken, niin en tuomitse.

Tässä yksi päivä pakkasin pois esikoisen ja pikkuveljen pieneksi käyneitä vaatteita ja siinä tajusin, ettei meille tosiaan enää tule lapsia. Vielä esikoisen kanssa oli kuitenkin se mahdollisuus olemassa, joten pieneksi käyneet vaatteet eivät merkinneet jonkin aikakauden täydellistä päättymistä. Mä vaan pakkasin niitä säilöön. Mutta nyt kun pikkuveli kasvaa, mä samalla tiedostan, että mä tapaan pikkuvauvan seuraavan kerran joko lähipiirin perheenlisäyksen tai mahdollisesti vasta omien lasteni kautta. Aika hurjaa! Päätin heti alkaa nauttimaan näistä äitiyslomapäivistä entistä suuremmalla antaumuksella tämän ihanan pienen ihmisenalun kanssa. Sekin on ihan hurjan hyvä tyyppi! Kävipä taas tuuri 😉

Lämpöä, lempeyttä ja leppoista jumppaa!

pus, Paula

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit