”Moikka vaan, me ollaan pienten lasten vanhemmat!” Eli ne aikuiset, joilla silmäpussit lepää poskipäillä, joille joutuu toistamaan aivan kaiken uudestaan ja jotka oikeasti odottaa iltaa, jotta pääsisi taas lepäämään 😉 Meille tuli ihan uudenlainen rytmi päivään sillä sekunnilla, kun kannoimme vauvan himaan. Hei hei pitkät iltakukkumiset ja tervetuloa aikainen nukkumaanmeno 🙂

No eihän se kenellekään mikään yllätys ole, etteivät vauvat pääsääntöisesti osaa nukkua kuten me aikuiset. Nehän on vielä ihan uusia, pieniä ihmisiä! Tai että vielä taaperot ja pienet lapsetkin saattavat painia suvereenisti hampaiden tulosta uhmaikään ja painajaisiin milloin minkäkin uniongelman kanssa. Tai että ”läpi yön nukkuminen” on oikeasti pienellä vauvalla vain viisi tuntia. (Okei, jälkimmäinen oli mulle kyllä brand new piece of information! Onkohan sille sitten jokin syy, miksi ei vaan voida sanoa suoraan, että by the way ne vauvat sit nukkuu maksimissaan viisi tuntia putkeen, sitten alkaa heräily. Nuku kun voit hyvä ihminen!)


Jos käy ihana tuuri, ei vauvalla ole varsinaista uniongelmaa ja hän asettuu nukkumaan kiltisti iltasella ja painaa menemään useamman tunnin putkeen. Aaaah, hyvä lapsi! Esikoisen kanssa me harjoiteltiin nukahtamista iltaisin pieteetillä ja huomattiin, että vaikka tyttö nukahti hyvin, hän nukahti aina syliin. Siirto sänkyyn oli kuin ydinkärkien käsittelyä ja likka räpsäytti silmät levälleen pienestäkin tumauksesta. Pikkuveljen kanssa meni vähän toisin. Hän oppi vahingossa nukahtamaan itsekseen, kun mä kerran jonglöörasin näitä kahta nukkumaanmenon aikaan yksin. Minimies sitten simahti yllättäen itsekseen omaan petiinsä ja on siitä lähtien toteuttanut tätä kaavaa. Olemme onnekkaita, tiedän!

Mutta sitten tulee ne kehitysvaiheet 😉 Ja niitähän riittää! Milloin on (näin leppoisasti nimetyt) yöhulinat eli kun vauva on löytänyt kädet ja jalat (amazing!) tai oppinut jokeltamaan, kääntymään, seisomaan, tai ylipäätään vaan liikkumaan jollakin uudella tavalla. Ja jollei mikään edellä mainituista niin sitten on jokin nimeämätön vaihe johon vauva reagoi tietenkin heräilemällä tai syömällä usein öisin.

Niin kipeältä kuin se joskus tuntuukin, niin olen tavallaan hyväksynyt jo sen, että puolille päivin nukkumiset on taaksejäänyttä elämää. Niiden aika tulee sitten uudelleen eläkkeellä 😉 Meidän arki pyörii vähillä unilla vielä vuosia ja silleen se vaan sitten on. Minkäs teet. Joskus mä leikittelen sillä ajatuksella, että vitsi jos nukkuis vaikka ysiin aamulla. Tai vallan kymmeneen! Hah – kun oltiin tyttöporukalla reissussa pari vuotta sitten, niin mähän paukkasin tutusti hereille ennen seiskaa. Eikä väsyttänyt yhtään. 🙂


Mikä on ollut yllättävää mulle tän kaiken keskellä on se, miten hyvin näihin vähäisiin yöuniin tottuu. Tai lähinnä, että miten ihmeessä sitä kuitenkin kykenee kampeamaan itsensä liikkeelle ja täyttää päivänsä mukavalla toiminnalla miltei puolikuolleena raatona. Jos olisin tiennyt tämän nuorena aikuisena, mitä kaikkea olisinkaan voinut saada aikaiseksi!

Kun isosisko oppi olemaan heräämättä AINA kello 5.45 aamulla ja nukkui ensimmäisen kerran koko yön kello 6.05:een, tuntui, että olisimme voittaneet lotossa. Ihan vain tiedoksi kaikille: numerolla 5 alkava herääminen on kuin joku iskisi sua moukarilla otsaan. Varsinkin kun sitä edeltää levoton yö, jossa olet itsekin juossut ylhäällä parin tunnin välein. Meillä äideillä hormonit tekee kyllä sellaiset tepposet, että oksat pois. Koska sitä vauvaahan kuuntelee korvat tötteröllä syväkoomankin keskeltä. Ähisikö se? Tippuiko tutti? Herääköhän se kohta, kun on noin levoton?

Kun tuo isosiskon aamuheräämisen aika hiipi kohti kello 7:ää aamulla, oli olo jo aivan normaali. Ja ihmeellistä – tunsin itseni super virkeäksi! Ihan kuin olisin nukkunut kellotaulun ympäri. Meillä olisi koko pitkä päivä edessä, jonka saisimme täyttää kaikella kivalla!

Jostain kumman syystä me sitten ajateltiin, että johan tässä on ehtinyt nukkua hyvin jo joitakin kuukausia, joten toinen lapsi saisi tulla, jos on tullakseen. Jestas, nyt taas kaiholla muistelen noita (meille pitkiä) yöunia, kun pikkuveli huhuilee heräämään 2-4 kertaa yössä tai sätkii hereille viideltä. Okei, okei – tässä kohtaa toki aina muistan sen, että tämä on erittäin kohtuullinen määrä heräämisiä kolmekuiselle vauvalle. Siskoni kuopus herätti pahimmillaan puolen tunnin pätkissä lähes vuoden ikään asti. Hashtag aivotajuttomuus.

Se, että yöllä on joutunut heräämään, ei oikeastaan enää edes tunnu muuten kuin kiristävinä silmänalusina. Siitä on tullut jo uusi normaali.

Ja ehtiihän plastiikkakirurgi sitten kursia nämä pussit silmien alta kun sen aika koittaa 😉

Siispä just nyt meidän unet nukutaan pätkissä, ajoittain sohvalla kun sängystä loppuu tila ja päivät alkaa aikaisin. Aina silloin tällöin oman mausteensa tuo soppaan (tietenkin yöaikaan alkanut) flunssa, vatsatauti tai jatkuva jano ja sitä seuraava pissahätä. (Vatsatauti on kyllä ihan kamala uusi tuttavuus! Paineella, paljon, kaikkialle, kukaan ei nuku ja seuraavana päivänä yrität juosta pikkuskidin perässä ämpärin kanssa. Eikä tietenkään hänellä tunnu laattaaminen missään – virtaa on silti kuin pienessä pitäjässä! What!)

Mutta en mä tästä mitään vaihtaisi pois, koska tää kaikki kuuluu asiaan. Muistan hyvin ne ihanat pitkät viikonloppuaamut ennen lapsia, loikoilut sängyssä cappuccinon kanssa lehtiä lukien. Ja kuinka aamupala oli ennemminkin lounas.

Nyt aamut alkaa viereen tassuttelevan pellavapäisen tytön huomenilla, yhdessä halailulla, paijaamalla pikkuveljeä ja toteamalla, että meillä on tää koko päivä aikaa olla vain yhdessä. Ja se on tosi jees just nyt!

Iloa teidän päivään, kyllä me jaksetaan! Ja nukutaan hyvin tällä uudella tavalla.

pus, Paula

*

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Meidän lempparit